Olin jo jonkin aikaa miettinyt reissua, johon saisi yhdistettyä maata pitkin matkailun useampia puolia, pyöräily luonnollisestikin etunenässä. Ja kun Mäntän Kuvataideviikot taas ponnahtivat kuin jokakeväinen koivunsilmu konsanaan tajuntaani, mietin että tuossa olisi oivallinen kohde.
Päivä 1
Nostin polkupyörän klo 10 aamujunaan Tampereen rautatieasemalla, määränpänä Vilppula. Juna oli kovin pieni – vain kaksi vaunua, väkeä oli kyydissä mukavasti mutta oma pyöräni oli ainut kulkuväline pyöräpaikalla. Tai se ei ollut oma poljin, sillä oli käynyt niinkin harmillisesti että polkupyöräni varastettiin heti kesän alussa. Onnekseni Tunturi Oy riensi nopeasti apuun ja sain käyttöön heidän Nishikin naisten maastopyörän, mallia Luna. Kyllä nyt kelpasi!
Matkatavaraa oli mukana vain etulaukun ja 20 litraisen kuivasäkin verran: sade- ja vaihtovaatteet, kirja, kamera, EA-pussukka, hygieniapussukka. Lisäksi kamerajalka ja hiukan jotain pyöränkorjausvälineitä.
Vain tunnin junailun jälkeen olin Vilppulan asemalla. Tuosta kesti n. 20 min Mänttään kun kaarsin jo kapeaa kukkapolkua ja puusiltaa pitkin ensimmäiseen Serlachius-museoon, Göstaan. Tämä museo on arkkitehtuuriltaan ja sijainniltaan totta vieköön alueen vaikuttavin – ei pelkästään näyttelyt ja niiden moninaisuus, vaan myös Göstan ympäristö veden ympäröimine rehevine puutarhoineen ja saarineen, jonne taidenäyttely myös jatkuu. Pihalta löytyy lisäksi hurmaava hirsirakennus Kahvila Autereen tupa, jossa kävin lounastamassa. Taidetta katsellessa ajantaju unohtui, vanhan ja uuden puolen näyttelyt olivat hyvin erityyppiset ja molemmat vaikuttavia tahoillaan.
Otin seuraavana suunnaksi toisen Serlachius-museon Gustaf´n. Gps ohjasi pyöräreitin rantaa mukaillen ohutta hiekkapolkua pitkin – olin saapunut Lemmenpolulle, joka mutkikkaana ja väliin juurakkoisenakin sopi hyvin maastopyörällä venkoiluun. Vaan mistä moinen nimi?
Selvittelin asiaa ja löysin vastauksen:” 1930-luvulla nähtiin polulla usein kävelemässä ja ratsastamassa Miss Eurooppa 1934, Ester Toivonen, kun hän oli Serlachiuksen perheen vieraana Joenniemen kartanossa. Kerrotaan, että kun Ester oli aurinkoisina kesäpäivinä hankkimassa rajatonta rusketusta läheisessä Taavetinsaaressa, oli järvellä harvinaisen paljon kalamiehiä ja muita soutelijoita. Mänttäläiset pohtivat, oliko kauneuskuningatar patruunan ystävä, rakastajatar vai salainen lapsi. Museosta kerrotaan, että historialliset lähteet varmistavat viimeisen vaihtoehdon pitävän paikkansa.”
Putkahdin n. 2 km mittaiselta Lemmenpolulta takaisin asfaltille ja siitä Gustaf-museoon. Jälleen katosi tunti ja toinen. Kiersin myös Mäntän Kuvataideviikkojen taidenäyttelyn Pekilossa, joka taas löytyi kilsan päästä Gustafista. Kun taidetta oli ammennettu ja nautittu näin runsain mitoin oli kello jo neljä. Oli aika palata luontoon ja nyt poljin kohti vehreää Mäntänvuorta. Tuo korkea mäki sijaitsee parin kilometrin päässä keskustasta ja sen rinteillä on useampikin kiinnostava kohde, joista ensimmäiseksi valloitin Mäntänvuoren näkötornin. Se laelta näkyi huikeasti koko Mänttä! Näkötornin läheisyydessä sijaitsee kuuluisa Viinitupa Vuorenmaja, jossa nautiskelin elämäni parhaan schnitzel-leikkeleen, toki suositellun viinin kera. Voi että oli hyvää!
Mäkeä alas hiukset tuulessa viilettäen maltoin nopeasti pysähtyä Mäntässä kaupassa ja ostin illaksi eväät. Nyt suuntana oli majapaikka 35 km päässä. Sinne poljin Vilppulan kautta ja enimmäkseen pikiteitä pitkin. Ilta painui jo mailleen, kun viimein saavuin Vehkaniemen Lomatilan pihaan. Vanha pihapiiri ja sen ympärille sulkeutuvat rakennukset, sekä pihan kanat ja kukko toivottivat tulijan lämpimästi tervetulleeksi. Rantasaunan löylyjen ja uinnin jälkeen kuukahdin onnellisena pieneen aittaan vällyjen väliin.
Päivä 2
Söin Vehkaniemen tuvassa runsaan aamiaisen ja juttelin tilan kanoista emännän kanssa. Pihalla vapaasti liikkuvat kanat ja Kalle-kukko, joka oli kuulemma kuninkaallista sukua sekä niin hyvätapainen että antoi kanojen syödä aina ensin, olivat hyvin ihmisystävällisiä ja seurallisia.
Sitten nyssäkät kyytiin ja satulaan vie!
Olin jälleen kumpuilevilla hiekkateillä ja lähestyin Pohjaslahden kirkkoa. Nousu sinne vaati jo seisaltaan polkemista. Onnekseni kirkko oli auki ja pääsin haistelemaan tuon 1930-luvun arkkitehtuurisen luomuksen ilmapiiriä. Kirkot ovat mukava poikkeamiskohde pyöräreissuilla. Niiden seinien kertoma historia ja kuvataulut avaavat monesti paikkakunnan ja kyläläisten tarinaa sekä elämisen vaiheita, jotka muuten saattaisivat jäädä huomaamatta. Nytkin sain runsaasti tietoa kylän historiasta.
Taas mäkeä alas ja nyt saavuin itse Pohjaslahden kylään. Sen keskiössä on legendaarinen ravintola Wanha Vankka, jonka ohi vielä polkaisin, sillä halusin käydä kuvaamassa satamaa ja riihikappelia. Kappeli oli kaunis puinen ja avoin katos, jonka pihasta lähti neulasten peittämä polku rantaan. Sieltä löysin toisenkin ”pyyhiinvaelluskohteen”, pienen puualttarin ja kalliokiellekkeen joka tarjosi silmiä hivelevät maisemat pitkälle yli järven selän. Istuin ja ihastelin kaukana lipuvia purjeveneitä, kunnes nälkä ajoi syömään.
Upotin aseet kuumana höyryävään pitsaan, Wanhan Vankan spesiaaliin ja vatsa pulleana jatkui matka kohti pohjoista ja Virtoja. Monoskyläntie tarjosi päivän hiekkatieosuuden yltäkylläisesti. Koko päivälle oli luvattu runsasta sadetta, mutta tähän asti oli vain hiukan ripsinyt, vaikka taivas vyöryttikin massiivisen näköisiä ja uljaita pilviä päälleni koko taipaleen ajan. Tuollainen taivashan on todella kuvauksellinen.
Tällä pätkällä jouduin kuitenkin pysähtymään vartin verran pitämään sadetta ladon katoksen alla, sillä en millään halunnut vaihtaa ylleni sadevaatteita. Puuvillainen anorakki oli niin mukavan hengittävä ja se kuivui sitä mukaan kun ripottelun jälkeen ylämäkeen polkeminen puski kehon lämmön kankaan läpi. Siinä sitten seisoskelin ja kuuntelin ropinaa ja hengittelin armollisen happirikasta ilmaa. Ketään muita ei ollut liikenteessä.
Sade saa aikaan miellyttäviä asioita luonnossa: kaikki tuoksut tuplaantuvat ja ruoho, vastaleikattu heinä, kukkien tuoksu, puut, jopa hiekkatien omanlaisensa aromi nousee ilmaan ja huumaannuttaa tielläliikkujan. Samoin linnut tuntuvat laulavan erilailla sateessa.. vai kuvittelenkohan vain. Sinen sävyt ja kosteus taittavat kesäpäivän värit usvaisen unisiksi. Se tuo mukanaan raukean kiireettömyyden tunnun. Oli myös antoisa hetki sateen loputtua kuvata kukkia ja lehtiä kastepisaroissaan.
Monoskyläntie vei hauskasti kumpuillen Naurissalmen kanavan yli. Vastaan saapui kolmen hengen pyöräseurua pakaaseineen. Vinkkailimme toisillemme hymyillen, kuin karavaanarit konsanaan. Pysähdyin syömään eväspatukkaa ja tutkiskelemaan pientä koskentapaista kanavan vieressä. Paikka oli kaunis ja tarjosi anteliaan isot puulaiturit levähtämiseen. Hauhuun ohitettuani jossain kohtaa tie oli muuttunut jälleen asfaltiksi ja olinkin jo 66-tien varrella ja aivan pian Torisevan rotkojärvillä.
Tämähän ei toki ollut ensimmäinen kerta (katso I.K Inhan jalanjäljissä -blogi) kun pyöräretkelläni tänne rotkojärville saavun, mutta aina tuo paikka jaksaa sykähdyttää. Kyllä luonnon muovaamat monumentit vaan ovat kertakaikkisen majesteetillisia! Tällä kertaa Torisevan Kahvimajakin oli auki ja pääsin tutustumaan paikkaan. Kannattaa käydä.
Tie 66 ohittaa myös Pikku rotkojärvet ja tien taittuessa se tuo matkaajan lopulta Virtain keskustaan. Kaunis puukirkko osui juuri sopivasti reittini varrelle ja se houkutteli tutustumaan. Kello oli nyt juuri sen verran että päätin suunnata laivarantaan, sillä Tarjanne oli saapumassa satamaan. Samainen laiva, jolla huomenaamuna matkustaisin takaisin Tampereelle. Istahdin rantaravintola Baarpuurin terassilla ja katselin kuinka vanha ja ylväs teräsrouva lipui laituriin, väkeä lappasi ulos ja samaiselle terassille missä istuin. Aurinko pilkahteli.
Vielä lyhyt pyrähdys pyörällä – noin 4 km – Virtain Perinnekylään ja sen samaiseen pihapiirin Nuorisokeskus Marttisten majoitukseen, jossa oli tuleva yöpaikkani.
Perinnekylään saapuessa ohittaa väistämättä suuren harmaan tuulimyllyn, joka on ehdottomasti kuvattava, näitä kun ei usein kohdalle osu. Pihan keskiöstä löytää monenlaista kiinnostavaa, kuten Mikkolan Talon ravintolan, taidemyymälä sekä museopihan puoteja. Sen perällä on myös nuorisokeskuksen resepsuuni, joka vielä näistä edellä mainituista oli avoinna. Hain huoneeni avaimen ja siirryin sisätiloihin. Peti odotti matkaajaa.
Päivä 3
Aamiaisen jälkeen on aina mukava tunne nousta ratsaille. Toki tämän päivän kokonaismatka olisi kaikkiaan vain se 4 km, jonka majapaikastani oli matkaa Virtain laivalaituriin. Mutta oli matka mikä tahansa – aamuissa on omaa taikaansa. Se tuntuu aina siltä kuin olisi uusi seikkailu alkamassa. Ja tiesinhän toki, että vaikka itse en pyöräilisi tuonkaan enempää, niin saisin nautiskella Höyrylaiva Tarjanteen kyydistä!
Satamassa oli jokunen muukin pyörä pakattavana mukaan. Kun kello vyöryi kymmeneen, irtosi laiva pillit huutaen. ”Heippa taas Virrat – Suomen virallinen juhannuskaupunki” vilkutin mielessäni.
Nyt oli alkamassa yksi lempiosioistani: Tarjanteella matkustaminen. Jokin ainutlaatuinen nostalgian tunne valtasi minut kauttaaltaan. Tämä laiva on rakennettu ennen Titanicia ja sen moottorina toimii yhä sama alkuperäinen laitteisto. Eikä pelkästään tuo tieto, mutta kaikki ne kerrostumat ja tarinat joita näissä seinissä on yhä aistittavissa, vie Tarjanteella matkustavan ajassa taaksepäin kauas menneille vuosikymmenille. Missään en ole tavannut vastaavaa.
Muistan vieläkin ihan ensimmäisen kerran, yli 10 vuotta sitten, kun sain todistaa vanhan pariskunnan 50-vuotishääpäivää Tarjanteen sivukannella. He tanssivat hiljaa keinuen Akselin ja Elinan häävalssin haitaristille esitetyn toiveen tahdissa. Tämän he olivat tehneet täsmälleen samassa paikassa ensimmäisenä hääpäivänään… Me kanssamatkustajat eläydyimme silmät kosteina tuohon hetkeen. Yhä tänä päivänäkin pelkkä ajatus tuosta muistosta liikuttaa.
Reitin varren satamista nousi vielä lisää pyörämatkailijoita kyytiin Bike & Boat -lippuineen ja pilvetkin olivat väistyneet lähes kokonaan taivaalta. Jäi vain joitain valkoisia palleroita sinne tänne. Aurinko paistoi ja me seilasimme.
Kabinettilounas ja hyvä kirja – nämä kaksi kannattaa täällä kokea. Sekä luonnollisestikin hakeutua sille kannelle missä haitaristi soittaa. Sillä silloin voi päästä elämään jotain, minkä säilyttää sydämessään vuosikymmeniä.
Olin jälleen pian kotona. Olipa kerrassaan ihana matka.
