Päiväreissu, noin 50 km.
Taidetta, uimista, laamoja ja pulskia mansikoita. Mitä muuta täydelliseen kesäpäivään voisi edes toivoa?
Olin aiemmin kesällä pyöräillyt Nokian kautta Hämeenkyröön ja tällä kertaa halusin kiertää Nokiaa laajemmalti. Listallani oli kiinnostavia kohteita joissa pääsisin tutustumaan nimenomaan taiteeseen. Päätin aloittaa reissuni Hämeenkyrön Sasista, sillä olin juuri muuttanut Ylöjärven maaseudulle ja tämä starttipaikka tuntui tällä erää viisaimmalta.
Nostin jo tutuksi tulleen matkakumppanin Nishikin auton pyörätelineestä ja pakkasin mukaan kameravarusteet, pienen repun sekä vesipullon. Sasintie tarjosi heti ylämäen, vaan maisemat olivat niin uskomattoman kauniit että mäkeä ei lähes huomannut. Muistelin että jossain täälläpäin oli valittu tienpätkä ”Suomen kauneinta maisemaa”. Vajaan neljän kilometrin jälkeen bongasin puutaideteoksia tienvarressa, josta aavistin että olin saapunut Pinsiöön ja Urkin Piilopirttiin. Pihalla pyöräilijää vastaanottivat lasiset taideveistokset sekä monenlaiset puuhahmot. Kerrassaan eksoottista! Rannassa seisoi taidesauna ja tänne majoittuva matkailija voisi löytää taiteen läsnäolon myös hotellihuoneista ja jopa ruokakattauksista. Urkin Piilopirtti on siis toden teolla kokonaisvaltainen taide- ja luontohotelli.
Tällä tavoin päiväseltään poikkeavalle retkeilijälle paikka tarjoaa silmittelyä ja ihmettelyä ulkona olevien taideteoston äärellä. Löysinpä itse Urho Kekkosen kasvotkin hotellin päätyseinältä.
Urkin Piilopirtin pihasta lähdettyäni sain kuitenkin pysähtyä aivan samantien, sillä tien varressa seisoi tuijottamassa joukko puisevaa väkeä. Isossa kyltissä luki ”Pinsiön Taidepuisto”. Parkkeerasin polkimeni ja astelin tämänkin ihmeen läpi hämmästellen kaikenlaisia erikoisia hahmoja ja puuveistoksia. Olipa jäyhän hiljasta porukkaa ja jännä tunnelma.
Vain viiden minuutin pyöräilyn päässä Pinsiön Taidepuistosta tienposkessa törrötti viitoitus ”Yltä ja alta”. Kaarsin loivaan ylämäkeen ja tupsahdin laavupaikalle, jossa oli perhe paistamassa makkaraa ja nauttimassa aurinkoisesta kesäpäivästä. Tuolta korkealta harjanteelta ihastelin alhaalla avautuvaa näkymää ja jo täältä katsoessa, melkoisen vaikuttavaa Yltä ja alta -maataideteosta. En enää malttanut odottaa että pääsen pyöräilemään sen, joten vinkkasin heipat ja palasin takaisin maantielle.
Ja heti pian näkyikin uusi opasviitta ja käännyin Yltä ja alta -teoksen ”pihaan”. Nyt pääsin sisään itse taiteeseen: huristelin pyörällä tunneleita jotka olivat ihastuttavan viileitä, sillä heinäkuu oli vihdoin palannut lämpöiseen normaaliin tilaansa. Voi että oli hauska ja ihmeellinen paikka! Lisäkseni paikan päällä kierteli muutamia perheitä, lapset nousivat tunneleiden katoille ja kurkkivat kattoaukoista. Käytävissä kaikui puhe ja nauru.
Nyt keula kohti puuvuorta.
Tiesin jo ennalta että Puuvuori on myöskin maataideteos ja sijaitsi hyvin lähellä tuota edellistä kohdetta. Saavuin soraisaa mäkeä alas kohti edessäni kohoavaa rinnettä. Vuori nousi terävänä nyppylänä kuin pieni pyramidi ja sen pääsi helposti valloittamaan kävellen. Tai, no toki ihan huipun läheisyydessä polku oli aika jyrkkä, mutta vuoren laki oli hauska paikka tutkailla ympäröivää maisemaa. Olin opiskellut alhaalla sijainneesta kyltistä, että jokaisella näistä männyistä oli oma hallinnoitsijansa ja täältä löytyvät muun muassa Martti Ahtisaaren ja George Bushin puut. Lisäksi matemaattisen kaavan mukaan soramäen päälle istutetut puut muodostavat yhtä aikaa sekä spiraalimaisia kaaria rinteille että suoria rivistöjä ylhäältä alas. Aikamoista luontotaidetta. Ja pitkäjänteistä, mietin.
Tämän ihmeen nähtyäni jatkoin lenkkiäni etelän suuntaan, nyt hiekkaiseksi muuttunutta tieosuutta Rajalantietä Manuahteentielle, jossa odotti seuraava kohteeni Villa Alpaca. Nimestään huolimatta vastassa oli 4 hyvin kilttiä laamaa, eikä alpakoita. Tilan emäntä vei minut suoraan aitaukseen, sillä nämä tytöt olivat kuulemma erittäin lempeitä. Hiukan jännitti, mutta silittelin sitten kuitenkin suuria hurmaavia otuksia onnesta ymmyrkänä. Niiden silmät olivat niin suuret ja lauhkeat. Olin hypnoosissa. Laamatytöt olivat siis Larissa, Gloria, Grace ja Garsina, kertoi omistaja. Villa Alpaca oli muutenkin soma tila – tänne sai tulla vierailemaan ennakkoilmoituksella sillä päivystystä paikassa ei ollut, mutta kun ottaa ajoissa yhteyttä voi tulla rapsuttelemaan laamoja tai vaikka jopa poiketa syömässä, kunhan sopii sen ajoissa. Tila siis pitää sisällään myös tilausravintolan. Myös piha on hyvin iso ja mahdollistaa monenlaista toimintaa suuremmillekin ryhmille.
Heippa hei te ihmeelliset ja ihanat otukset!
Jatkoin alaspäin kohti etelää hiekkaisia serpentiinimutkia. Hopeatien maisemat tarjoilivat sitä Pirkanmaan kuulua maaseutumatkaajan silmäkarkkia – vanhan ajan tunnelmaa, heinäpeltoja, koivukujia ja heppoja laiduntamassa. Oi heinäkuu…
Kova ja suurikuvoinen pyöränrengas rapsutteli iloisesti soraa ja pikkukiviä, joskin tie oli erinomaisessa kunnossa, eikä maastopyörällä leikkimistä tarvinnut edes harjoittaa. Kiemurainen etappi vaihtui lopulta asfaltiksi kun käännyin Pinsiöntielle. Nyt suuntana oli Siuro ja siellä jälleen taidetta, Ossi Somman taidepiha. Täällähän olin jo poikennut (katso blogireissu Sähköpyörällä F.E. Sillanpään seuduilla) joten tiesin täsmälleen minne suunnata. Ja koska taidetta tälle reissulle lähdettiin katselemaan, niin sitä totisesti nyt sain nauttia. Veistospuiston piha oli täydellisen varjoisa ja viileä, sillä päivän lämpö kipusi hiljalleen ylöspäin hellettä lähennellen.
Ossi Somman taidepihan jälkeen voi poiketa läheisessä Knuutilan Kartanossa, jonne voi myös majoittua. Pyöräilin vaan nyt kovasti nälissäni Siuron Koski-Baariin, jonka terassi pullisteli auringosta tykkääjiä sekä lukuisia kaltaisiani pyöräilijöitä. Keltainen pallo porotti ja terassin näköalapaikalta sai seurata innokkaiden kalastajien edesottamuksia koskessa. Yhtään kalaa en nähnyt nousevan, mutta sehän oli vain ajan kysymys. Ansaitun pitsa-tankkauksen jälkeen siirryin ratsullani pienen pätkän eteenpäin Siuron uimarannalle ja vilvoittauduin ihanan viileässä vedessä.
Rengasreitistäni oli jäljellä enää 12 kilometrin osuus Miharin uimarannalle ja siitä lyhyt etappi autolle Sasiin. Huomasin pian makustelevani mielessäni miltähän Mahnalan tuoreet mansikat maistuisivat näin pitsan ja uinnin jälkeen, sillä Miharihan sijaisti aivan liki tuota jättimäistä mansikka-taivasta. Tämä makoisa ajatus siivitti lentoon pikitiellä rullatessani, matka joutui ja lämmin tuuli pökki lempeästi eteenpäin.
Miharin uimarannan kesäkioski on ilmesti lopettanut, sillä se oli toistamiseen tänne saapuessani kiinni. Vaan äläpä hättäile. Kohta olisi kyllä suu makiana mansikkaa. Uimareita oli rannalla laillani pari ja horisontti vaikutti siltä että se aikoi näyttää meille taivaan merkit – jyhkeitä pilvimuodostelmia alkoi kerääntyä roikkuvina ja raskaina myttyinä järven ylle. Lämpö kipusi. Nyt veteen! Niskavillat märkinä pyyhälsin Maisematietä kohti Mahnalan marjatiloja sen puolitoista kilometriä, suu valmiiksi maiskutellen – ja, ai jai.. Palkinto on suuri sen ansaitsijalle. Polka-mansikka tarjosi täyden vastineen kaikelle tälle odotukselle.
Sormet ja suu punaisena lähdin paluumatkalle samaa tieosuutta takaisin, nyt suuntana Sasi. Olin pian saattanut Taidekierrokseni päätökseen ja yksi hauska tilanne vielä ikään kuin kruunasi sen: jostain minulle tuntemattomasta syystä heti mansikkatilan jälkeen, Maisematien varrella seisoi nuori mies ja soitti vimmatusti keinuen ja selkeästi omasta performanssistaan nautiskellen rouheaa sähkökitaraa. Viereisen talon ovi oli auki ja oletin hänen sieltä putkahtaneen siihen tien varteen. Autoilijat hidastivat ja niin tein minäkin. Tästä lyhyestä ja nopeasti ohikiitäneestä tilanteesta jäi hyvä ja myös inspiroitunut mieli – kesä ja lämpö tekevät ihmiselle hyvää.
Enää reilu vartti auton luo ja ihana päiväretki oli tehty.
Taidetta, uimista, laamoja ja pulskia mansikoita kaiken kruununa. Mitä muuta täydelliseen kesäpäivään voisi edes toivoa?
