Aivan Ruoveden keskustan tuntumassa sijaitsee yksi toistaiseksi suurelta yleisöltä salassa pysynyt taiteilijakoti. Kyseessä on Naapuri-niminen talo, kirjailija-runoilija-maalari Heikki Asunnan (1904–1959) ja hänen sukunsa koti, jota nykyisin asuttaa Asunnan tyttärenpoika Iivu – hänkin omassa, tai sanotaanko pikemminkin omissa lajeissaan legendaarinen hahmo.
Naapuriin on sen hieman reilun puolitoistavuosisataisen olemassaolon aikana pakkautunut ainutkertainen määrä kulttuurihistoriallisia kerrostumia: yläkulttuuria, alakulttuuria ja kaikkea siltä väliltä. Aineistoa ja esineistöä on niin paljon, että tuskin kukaan tietää tarkalleen, mitä kaikkea talosta oikein löytyykään, tuskin edes Iivu itse. Kyseessä on siis kiehtova, avaamaton aarrelipas – melkeinpä kuin ruoveteläinen versio ryöstäjiltä säästyneestä faaraon hautakammiosta.
Annetaan Iivun raottaa Naapurin salaisuuksia ja johdattaa sukunsa moniaalle ulottuvaan historiaan. Hänen juttujaan kuunnellessa saattaa selvitä esimerkiksi se, miten heijastimet päätyivät Japaniin, mitä tekemistä George Harrisonilla ja Ravi Shankarilla on Asunnan suvun kanssa ja kuka oikein onkaan keikkamuusikoiden jo väsyksiin asti kuuleman Soittakaa Paranoid! -huudon takana.
Asunta-ateljeen ja Naapurin historiaa
Asunta-ateljeen ja Naapurin historiaa
Asunnan suvun ja Naapurin yhteinen historia alkoi vuonna 1936, kun Iivun isovanhemmat eli Heikki ja Iris Asunta (os. de Bruyn-Ouboter) ostivat talon – Iivun Iris-mummoltaan kuuleman tiedon mukaan ”aivan pilahinnalla ku ei, ei kellekään kelvannu tällanen vanha mörskä siihen aikaan”. Heikki ja Iris remontoivat taloa laajasti ja asensivat myös ajassaan erityisen ja huomiota herättävänkin ominaisuuden: ”moni oli pitänyt mitä hienostelua että kun ne tota sisävessan tänne rakensi niin se oli hienostelua mukamas sitte”.
Iivun mukaan Naapurin rakentamisvuodesta esiintyy kahta versiota: 1852 ja 1860. Voi kuitenkin myös olla niin, että kumpikaan ei ole oikein ja talo on pikemminkin rakennettu kyseisten vuosien välillä – ovathan kaikki talon hirret käsinveistettyjä: ”ei sillon ollu elementtejä mitä nostetaan koneella niinku, parissa päivässä”, mikä siis tarkoitti, että rakentaminen otti aikansa. Joka tapauksessa talon historia siis ulottuu noin puolentoista vuosisadan taakse.
Alun perin talo oli kanttori Peltosen hallussa ja sen seinien sisällä toimi vintiltä löytyneiden kirjojen perusteella myös Ruoveden Junttikoulu, eli Iivun mukaan ”tommonen kiertokoulun, kansakoulun edeltäjä”. Talosta löytyy myös ”yks Raamattu jossa on tota etusivulla nimmari Uno Cygnaeus”, eli suomalaisen kansakoulun isä on siis mahdollisesti käynyt talossa. Kyse on ehkä voinut olla Cygnaeuksen kouluun tekemästä pistotarkastuksesta, jollaisia hänen kerrotaan tehneen toimiessaan kansakoululaitoksen ylitarkastajan tehtävässä.
Iivu on asunut Naapurissa koko ikänsä, eikä oikein muuta voisi kuvitellakaan – elämä kerrostaloyksiössä ei sopisi hänen luonteelleen. Tämän ennakoi suuressa viisaudessaan jo Iivun mummo Iris, joka ”jätti testamentin sillon aikanaan, kun mummo ties että […] minä oon ihminen joka kunniottaa […] ja mummo ties että en mää osaa asua missään muualla kun täällä”, kuten myös että ”minä en myy täältä mitään”. Testamenttiin sisällytettiinkin Iivulle ”elinikäinen käyttö- ja hallintaoikeus” Naapuriin, eli talon säilyminen sellaisena kuin se nyt on on siis suureksi osaksi Iris-mummon kaukonäköisyyden mahdollistamaa.
Nyttemmin talon vaalijaksi on Iivun lisäksi ilmoittautunut myös hänen serkkunsa Harri, joka ”on samoilla linjoilla että […] me halutaan pitää tää tämmösenä”, ja vuonna 2015 talon ja sen edustaman kulttuuriperinnön ylläpitämiseksi perustettiin myös Heikki ja Iris Asunnan säätiö. Säätiön perustamisesta huolimatta elämä Naapurissa on kuitenkin vaatimatonta, eikä rahaa kunnostustöihin juuri ole. Onneksi Iivu kertoo tulevansa ”aika pienellä toimeen että ei tässä mitään” – ”mää nyt yritän pitää tätä kunnossa ja noh siä ny rätisee, tota puilla lämmitetään, halvalla yritetään mennä”.
Naapurin julkinen näyteikkuna on kesäisin viikon verran avoinna oleva Asunta-ateljee, jossa on järjestetty erilaisia Asunnan sukuun liittyviä näyttelyjä. Tähän mennessä järjestetyistä Iivu mainitsee isoisä-Heikin, Iris-mummon ja Iivun tätien japanilaisen tuttavan Kiyoshi Ishiin näyttelyt sekä Iivun tädin Kaijelin ja Anneli Kurosen yhteisnäyttelyn. Itse ateljee on Iivun mukaan ”naapurin vanha riihi” ja siirretty nykyiselle paikalleen vuonna 1948. Tarkkaan ottaen siirtotavaraa on vain riihen runko, kun taas ”sisältä ja ikkunat ne on tota Heikin suunnittelemia” samoin kuin myös ateljeen parvi ja takka. Iivun mukaan ennen ateljee-käyttöä riihessä pidettiin naapurin lehmiä.
Heijastimia Japaniin
Heijastimia Japaniin
Iivun kertoman tarinan mukaan Asunnan perheellä oli pieni mutta merkittävä osa myös erään suomalaisen innovaation leviämisessä maailman toiselle puolelle. Joskus kuusikymmentäluvun puolivälin jälkeen Asuntojen perhetuttavien Helsingissä pitämään matkustajakotiin tuli nimittäin japanilaisia vieraita, Asunta-ateljeen myöhempi näyttelyvieras Kiyoshi Ishii heidän joukossaan. Paikalla ollut Iivun täti ystävystyi heidän kanssaan, ja Ishii tuli Naapuriin vierailulle, mikä osoittautui hänen kannaltaan lukratiiviseksi ratkaisuksi. Ishii nimittäin ”näki meidän pöydällä heijastimen […] ja Japanissa ei […] ei se tienny mikä se oli”. Iivun täti selitti vieraan esineen käyttötarkoituksen, ja vieras koki ilmeisen ahaa-elämyksen: ”Kiyoshi oli alkanu viemään niitä Japaniin ja eihän siinä tarvi kun joka kymmenes japanilainen ostaa kymmenellä pennillä heijastimen niin se on iso raha”. Ishii siis rikastui heijastinbisneksellä, mikä mahdollisti hänen keskittymisensä maalaamiseen. Asunta-ateljeen näyttelyn lisäksi Ishiin töitä on voinut Iivun mukaan ihailla ainakin Finnairin kalentereissa.
Asunta-ateljee vuonna 1950
Ateljeen pohjoisen puolisen peräseinän korkea akkuna antaa riittävästi valoa muuten tummaan ympäristöön. Vastakkaisella oviseinällä on parvi, jonne johtavat portaat toisesta nurkasta uunin sijaitessa toisessa. Täälläkin muodostavat sisustuksen vanhat talonpoikaishuonekalut, museoarvoiset esineet ja taideteokset. Kattovalaisimen Asunta on itse valmistanut vanhasta lyijykehyksisestä kirkonakkunasta ja toinen samanlainen ruudukko on sijoitettu parvenpuoliselle seinälle. Niinikään on seinällä vanhoja ikoneja ja muita maalauksia sekä kudoksia. Parven kaiteeseen ja lukunurkan seinään on ripustettu apostoleita esittäviä puuveistoksia, jotka ovat erään talvisodassa kaatuneen ylöjärveläisen kansantaiteilijan käsialaa.
– Toimittaja T. E. Kujanen käynnistään Heikki Asunnan luona Ruoveden Joulussa 1963.
Ateljeen lisäksi Naapurin pihapiirissä on myös muuta siirtotavaraa. Iivu kertoo, että ”niin sanottu pikku aitta on 1600-luvun puolivälistä ja se on Mäkipeskasta siirretty tähän”, mutta siirtämisen vuosilukua Iivu ei muista. Mäkipeska on siis kuuluisan ruoveteläisen valtiopäiväedustajan Aukusti Mäkipeskan kotitalo, joka sijaitsee Naapurista parikymmentä kilometriä Virtain suuntaan. Aitalla on täten pitkä historia, mistä merkkinä sen seinässä komeilee talonpoikaiskulttuurisäätiön kunniakilpikin. Ja koska Naapurissa ollaan, kunniakilven kiinnitykseen liittyy tietysti kulissientakainen tarina. Iivun mukaan naapuritalossa Poukassa karjakkona työskennellyt Valtosen Anna, ”meidän mäen hyvä hengetär” ja ”mahtava ihminen”, oli tapahtuman aikaan Naapurissa auttelemassa. Anna oli myöhemmin kertonut Iivulle, kuinka tukala koettelemus kunniakilven kiinnitys hänen kannaltaan oli: ”kun sitä kunniakilpee naulattiin ja hän oli kahvit keittäny ja hän oli itte siä sisällä kun ne herrat tulee ja ne laulaa ja lausuu ja hänellä hirvee pissahätä ja hän ei pääse pois sieltä”. Kilven eteen on siis todellakin ponnisteltu ja pinnistelty!
Kaikkien pihapiirin rakennusten historiasta ei ole yhtä tarkkaa tietoa. Ateljeen takana oleva mankeliaitta on Iivun mukaan myös tuotu pihaan jostain, mutta alkuperäisestä paikasta sen paremmin kuin siirron ajankohdastakaan hänellä ei ole käsitystä. Sen lisäksi pihapiiristä löytyy pyörävajaksi sanottu rakennus, liiterin pesutupa sekä Heikki Asunnan suunnittelemat leikkimökki, puusee ja sauna, jonka Heikille luonteenomaisesti Klubi-tupakka-askin kanteen piirretyt piirustukset ovat jopa säilyneet Naapurissa. Puusee puolestaan oli ”mummon hammaslääkärin potilaita varten lähinnä”, mutta ”se oli mummolle tärkee tosiaan se puuseekin vaikkei sitä kukaan nää mut […] kun se on Heikin suunnittelema”.
Kallenautio ja Ruoveden kotiseutumuseo
Kallenautio ja Ruoveden kotiseutumuseo
Heikki Asunnan innokkuudesta kotiseutuperinteen vaalijana todistavat Naapurin pihapiirin ja esineistön lisäksi myös Kallenaution kievari Juupajoella sekä aivan Ruoveden keskustassa sijaitseva Ruoveden kotiseutumuseo.
Iivu ei ole käynyt aikoihin Kallenautiossa, mutta viimeksi poiketessaan siellä oli hänen muistaakseen ”jopa joku […] Klubi-askin kansi, mihkä Heikki Asunta oli piirtäny ja kirjoittanu, että tää paikka on säilytettävä”. Kallenautio oli nimittäin vaarassa tuhoutua: ”kuus kutonen […] olis oikassu siitä sen yli ja menny kumoon ne hienot rakennukset, mutta jotenki Heikki Asunta sai sen niinku puhuttua, sai siihen ihmisiä puolelleen että se säily”. Asunnan panos kokonaisuuden säilymiseen on tunnustettu myös Kallenaution verkkosivuilla, jossa todetaan hänen johtamansa kansanliikkeen saaneen muutettua tielinjaa. Kallenautiossa onkin kunnioitettu Heikki Asunnan ponnisteluja nimeämällä yksi huoneista hänen mukaansa.
Myös Ruoveden Kotiseutumuseon synnyssä Heikki Asunnalla oli aktiivinen rooli. Iivu kertoo, että Asunta ”oli asiantuntijana siellä Einar Palménin kanssa ja siä on käsittääkseni siä on hyvinki paljo tota tavaraa mitä vaari on aikanaan sinne hankkinu”. Heikki Asunnan veljentyttären Maija Asunnan gradusta löytyvän, lääkintäneuvos Palménilta peräisin olevan tiedon mukaan museon rakennuksista päärakennus ja talli ovat Heikki Asunnan ”löytöjä”.
Isoisä Heikki
Isoisä Heikki
Iivun isoisä Heikki Asunta on huomattavasta kirjallisesta ja kuvataiteellisesta tuotannostaan huolimatta nykyisin melko lailla unohdettu hahmo. Hänestä on kirjoitettu aikalaistekstien jälkeen vähän, lähinnä opinnäytetöitä, eikä esimerkiksi elämäkertaa tästä aikanaan esimerkiksi valtionpalkinnoin tunnustetusta kirjailijasta ole ilmestynyt.
Iivu katsoo, että unohdukseen ovat johtaneet Heikki Asunnan poliittiset mielipiteet, eli siis tämän pidättelemätön oikeistolaisuus ja kytkökset aikansa äärioikeistolaiseen liikehdintään. Suomalaiset fasistit -teoksessa Heikki Asunnan luonnehditaan olleen jopa ”sotienvälisen ajan kiivaimpia ja suorasanaisimpia valkoisia runoilijoita”, jonka ”runoilijantaival” oli ”kuin valkoisen ja suuren Suomen aatteen kohtalo yhteen ihmiseen tiivistettynä”. Asunta toimikin aikoinaan esimerkiksi IKL:n nuorisojärjestön Sinimustien lehden toimittajana, ansaiten kirjallisilla töillään jopa liikanimen ”IKL:n hovirunoilija” – nimityksen, jota hän itse piti kunniana.
Iivun jo edesmennyt sukulainenkin on todennut, että ”kyllä Heikki Asunta olis pitänyt nostaa jalustalle mutta kun hänen mielipiteensä oli […]”. Niin: Asunnan mielipiteet olivat sotien häviäjien mielipiteitä ja häviön jälkeen ne oli syytä lakaista maton alle – tai piilottaa vintille. Iivu osoittaa kahta Naapurin seinällä roikkuvaa kehystettyä piirrosta, ja kertoo: ”noi julisteet mitkä on tuolla, tai noi luonnokset, niin mää löysin ne meidän vintiltä joskus […] ne oli siä kasan alimmaisina, kun ne on sodan jälkeen ollu tosi arkaa tavaraa”. Löydön jälkeen Iivun äidin mies vei julisteet Tampereelle kehystämöön, ja siten ne saatiin pelastettua. Sinänsä julisteluonnoksissa ei ole Iivun mielestä ”mitään pahaa”: ”niisson vaan Suomen lippu on taustalla, mutta mutta mutta”. Raskauttavaa piirroksissa olikin aikanaan niiden käyttötarkoitus, ne ovat Iivun mukaan nimittäin ”luonnoksia IKL:n julisteiksi”. Iivulla on muistaakseen hallussaan kirjekin ”jostakin IKL:n piiritoimistolta […] että lähetäpäs niitä luonnoksia nyt tänne”.
”SS-pataljoonan epävirallinen hovirunoilija”
”SS-pataljoonan epävirallinen hovirunoilija”
Heikki Asunnalla oli kytköksiä myös Saksan armeijan riveissä taistelleeseen suomalaisten SS-vapaaehtoisten pataljoonaan. Kerrotaan jopa, että keväällä 1941 Asunta – jo yli 35 vuoden korkeahkosta iästään huolimatta – oli liittymässä vapaaehtoisten joukkoon. Asuntojen perhetuttu ja pataljoonassa itse palvellut Jukka Tyrkkö kertoo kuitenkin kieltäneensä aamuöisessä puhelussa lähtöhaluistaan ilmoittanutta toveriaan lähtemästä. Tyrkkö vetosi siihen, että Asunnalla oli jo “talo ja tavarat” ja hän voisi koti-Suomessa tehdä “varmasti enemmän kuin siellä”.
Taistelutoimiin osallistumisen sijaan Asunta palvelikin SS-miesten hengennostattajana: Tyrkön sanoin hän ”paljon muun ohessa kirjoitti upeimpia säkeitä myös meidän joukostamme”, luonnehditaanpa hänen jopa nousseen V. A. Koskenniemen rinnalle ”SS-pataljoonan epäviralliseksi hovirunoilijaksi”. SS-vapaaehtoisiin suoraan liittyvää Asunnan tuotantoa onkin ainakin runo Suomalaisviikingit, joka sai ensiesityksensä Turun SS-asemiesjuhlassa maaliskuussa 1944.
Iivulta löytyy myös konkreettinen todiste Heikki Asunnan ja SS-vapaaehtoisten kytköksistä. Hänen hallussaan on nimittäin Jukka Tyrköltä saatu ”Suomi SS -veljesliiton” eli ilmeisesti SS-Aseveljet ry:n merkki, pääkallolla koristettu sormus. Merkki on hyvin harvinainen – niitä on Iivun mukaan valmistettu ”ehkä kaheksansataa”, eikä niitä ”löydä mistään” – ja kuten Naapurin kokoelmapolitiikkaan kuuluu, tämäkin kappale on ”not for sale!”.
Naapurista löytyy Iivun mukaan myös ”hurjaa kirjeenvaihtoo” tai tarkemmin ottaen postikortteja, joita Tyrkkö lähetti Heikki Asunnalle: ”ensimmäiset kortit […] mitä ei oo sensuroitu, niin niissä luki että ’Ryssän vihassa, terveisin Jukka’, ja sitte viä viimeset mitä se lähetteli niin […] siä on allekirjoituksena ’Sieg heil! Terveisin Jukka’”. Kyse on siis mahdollisesti korteista, joita Tyrkkö on lähettänyt Asunnalle toimiessaan SS-pataljoonan rintamakirjeenvaihtajana.
Iivun mukaan jossain Naapurin kätköissä on myös valokuva Tyrköstä ja Asunnasta ”kolmentuhannen metrin korkeudessa” monesta muustakin Asunta-tarinasta tutussa touhussa: ”he ottaa huikkaa sielä”. Mitäpä muutakaan! Kuulostaa siis siltä, että Asunta ja Tyrkkö ovat matkailleet yhdessä jossakin Keski-Euroopassa, mutta missä ja milloin – sitä tarina ei kerro.
Naapurissa on säilynyt – jossakin – muitakin muistoesineitä Heikki Asunnan sinimustilta vuosilta. Iivu kertoo löytäneensä nuorena ”niin maan mahtavan valokuvan” , jossa on ”ukkoja puvut päällä […] se on niinku luokkakuva […] siä ne on kahdessa vai kolmessa rivissä ja sitte siä lukee että Heikki-veljelle, Heikki Asunnalle – ’me muiluttajat’”. Iivun mukaan kuvan oli lähettänyt itse Vihtori Kosola, 30-luvun suomalaisen äärioikeistolaisuuden keulakuva, johon Asunnalla oli ilmeisen läheiset välit. Iivu kertoo, että esimerkiksi ”se Vihtori Kosolan kirja niin […] se kansi on Heikki Asunnan piirtämä”. Kyse on siis Kosolan muistelmateoksesta Viimeistä piirtoa myöten, jonka kokoamiseenkin Asunta osallistui.
Kosolan ja Asunnan sukujen välinen yhteydenpito ei myöskään jäänyt 30-luvulle. Iivu nimittäin kertoo itsekin käyneensä Kosolassa: ”on tästä ny aikaa mutta […] olin Lapualla jollakin festareilla sitte – mä tunnen tän Kosolan jälkeläisiä – […] ja […] jotenkin mä eksyin sinne Kosolan taloon”. Kosolan talon nuori isäntä – Vihtori itsekin – ”sattu tietään että Heikki Asunta on käyny heillä” ja että vanhat isännät olivat olleet ”hyviä ystäviä”. Niinpä hän toivotti Iivun tervetulleeksi: ”ny perkele Asunta tuloo […] Asunta tuloo Kosolahan!” Sattumalta Iivulla oli nuoremman Kosolan kanssa muutakin yhteistä kuin vain historia, molemmilla nimittäin oli ”kolmipyöräset Harley-Davidsonit”, ja Iivun kuuleman mukaan Vihtori olikin ”joskus tuolla Pohjanmaalla kulkenu nuijan kanssa että perustetahan Vihtori Kosola MC, Suomen oikeistolaisin moottoripyörä-Harley-Davidson-kerho”, mutta Iivu arvelee, että ”se ei tainnut montaa jäsentä saada”.
Iivu ei ehtinyt näkemään isoisäänsä, mutta heidän välillään on nähty tuttavuuttakin syvempi yhteys: Heikki nimittäin kuoli noin yhdeksän kuukautta ennen Iivun syntymää, ja on vitsailtu, että Iivu on uudelleensyntynyt isoisänsä: ”me ollaan kuulemma ihan samanlaisia luonteeltaan ja […] mä oon hieman kiltimpi”. Kiltti oli Iivun mukaan kyllä isoisäkin, mutta tyttärenpoikaansa äkkipikaisempi. Tästä todistaa Iivun Iris-mummolta kuulema tarina, jossa talossa vieraisilla ollut kirjailija Oiva Paloheimo otti äkkilähdön Naapurin keskiportailta. Syy pikaiseen poistumiseen oli se, että Heikki oli ilmestynyt Paloheimon taakse kirveen kanssa. Mikä teräaseen esille ottamiseen oli johtanut, ei ole Iivun tiedossa: ”en tiedä mistä oliko mustasukkasuus vai mikä juttu oli”. Paloheimo oli kuitenkin palannut pian, koska tiesi, että ”Heikki kiivastuu äkkiä mutta ei se pitkään vihanen oo”.
Iivulla on tarina myös toisesta Heikki Asunnan kirjailijatoverista, Lauri Viidasta, joka Iivun mukaan oli vastakkaisista poliittisista mielipiteistään huolimatta Asunnan hyvä ystävä. Iivu kertoo, kuinka ”ne oli veljekset muutaman viikon vedelly tossa Tarjanne-laivalla edes takaisin ja sitte Lauri Viita oli mennyt niin sanottuun lepokotiin eli hullujenhuoneelle katkolle. Kun se oli lähteny siitä niin se oli sanonu että lähettäkää lasku Asunnan Heikille, tää on sen syytä”. Tähän miesten kanssakäynti oli sitten Iivun mukaan loppunut. Naapuriin jäi kuitenkin ystävyydestä todisteita: ”Komisario Palmu -divarin pitäjä kun aikoinaan kuulutti että löytyiskö mistään yhtään opusta joka olis Lauri Viidan, et ois hänen nimmarinsa, niin mä näytin heti, että oliko meillä neljä vai viis omistuskirjoituksella”. Naapurin tiukan kokoelmapolitiikan mukaisesti mikään kirjoista ei kuitenkaan ollut myytävänä.
Pariisin boheemi
Heikki Asunnan henkilökuvaan kuuluu toki muutakin kuin äärioikeistolaisuus: 1920-luvulla hän esimerkiksi vietti kuljeskelevaa boheemielämää ja päätyi muiden ajan taiteilijoiden tavoin aina Pariisiinkin asti. Tästä hän kertoo teoksessa Me kerromme itsestämme (1946):
”Pariisi! No niin, Pariisi on Pariisi, mutta siitähän on toki kirjoitettu niin paljon. Jääköön minun puolestani. Terveiseni kuitenkin niille kahdelle rehelliselle kiinalaispojalle, jotka kantoivat minulle voileipiä, viiniä ja tupakkaa, kun minä tehdä jykersin taulua jossakin Montmartren laidoilla, ja Odessa-hotellin madamelle, joka hoivasi minua kuin omaa poikaansa silloinkin, kun minä makasin keuhkokuumeessa enkä tiennyt, kumpi oli kamalampaa, itse tautiko vai pariisilaisen puoskarin selkääni iskemät sinappilaastarikääreet, jotka pyysivät vaatimattomasti edustaa ns. lääketiedettä. Niin, ja terveiset myös sinulle, sinä Halsin naurava tyttö Louvressa. Pariisissa näytti olevan paljon veikeitä tyttöjä, mutta sinä se sentään olit yliveto!”
Halsilla Asunta tarkoittanee erityisesti muotokuviin keskittynyttä, 1600-lukulaista alankomaalaista maalaria Frans Halsia, ja naurava tyttö lienee jokin hänen Louvren kokoelmissa oleva maalauksensa, mahdollisesti pieni lasta ja saippuakuplaa kuvaava teos. Odessa-hotelli Montparnassella taas on majoittanut Asunnan lisäksi muitakin kuuluisuuksia: hotellin kotisivujen mukaan sen katon alla ovat Asunnan lisäksi yöpyneet ainakin maalarit Leonard Foujita ja Beaufort Delaney sekä Asuntaan nähden toisen laidan poliittista aktivismia edustanut Lev Trotski.
Mummon sukua ja Naapurin väkeä
Mummon sukua ja Naapurin väkeä
Yksi Naapurin arvokkaimmista aarteista on Iivun Iris-mummon sukua ja tuttavia esittelevä valokuva-albumi, joka on esineenäkin taideteos itsessään. Iivu kertoo, että Rojua rojua -ohjelman Jouko Rekola katseli kansiota miettien, olisiko se mahdollisesti jonkun tietyn henkilön tekemä, jolloin se olisi ”tosi arvokas”, mutta samapa tuo – kansiokaan ei ole myytävänä, joten ”rahallinen arvo ei merkkaa mitään”. Arvoton se ei kuitenkaan Iivun silmissä ole, päinvastoin: ”mää oon aatellu aina että jos, jos tää talo syttyy palaan niin toi on ensimmäinen minkä mä otan kainaloon”.
Huikeita aarteita ovat myös kansion sisältämät, aina Iris-mummon isovanhemmilta peräisin olevat valokuvat. Ensimmäisenä kansiossa tulee vastaan kuva nuoresta Iris-mummosta, tuolloin siis vasta Iriksestä, ja Iivu esittää sen rinnalle Naapurin seinällä roikkuvan kauniin muotokuvan mummosta viisitoistavuotiaana. Iivu toteaakin, että ”me ollaan kaunista sukua”, mistä kielii myös se, että mummon veljentytär Yvonne valittiin Miss Suomeksi vuonna 1954 – edelleen ainoana aatelistaustaisena henkilönä!
Iris-mummo on selvästi ollut tärkeä henkilö Iivun elämässä, ja melkoinen hahmo itsekin. Omaa sukua hän oli de Bruyn-Ouboter, eli siis hollantilaista sukua, vaikka olikin syntynyt Suomessa. Iriksen isä oli hollantilaisista juuristaan huolimatta saksan kansalainen ja toimi eläinlääkärinä Suonenjoella ja Sortavalassa. Iris-mummo syntyi Iivun mukaan Suonenjoella, mutta muuten Iivu ei oikein tiedä ”miten se kuvio meni”. Sortavalaan perheeltä jäi Suonenjoelle muutettaessa ”oikeen upee kartano”, ja Suonenjoellakin heillä oli ”iso talo”, jonka he kuitenkin menettivät, koska ”isä oli Saksan kansalainen niin ei saanu Suomessa omistaa”. Iivu hieman ihmettelee sitä, ettei mummo kuitenkaan kaikesta huolimatta kantanut kaunaa venäläisille, ja päätyy arvelemaan syyksi sitä, josko aviomies Heikki olisi ”erittäin oikeistolaisena ihan tarpeeks paasannu jo”. Joka tapauksessa Naapurissa on jäljellä mummon kotoa tuotu kalusto, eli ”jotain sieltä on jääny”.
Ylioppilaaksi päästyään Iris meni Iivun kertoman mukaan opiskelemaan lääketiedettä ja isänsä kehotuksesta erikoistui hammaslääketieteeseen. Sitä, miten tarkkaan ottaen hän tapasi tulevan aviomiehensä Heikki Asunnan, Iivu ei tiedä, mutta Suursaarella se joka tapauksessa tapahtui. Iivun tietämystä paikkaa tässä Maija Asunta, jonka mukaan Iris oli vieraillut Suursaarella ylioppilasluokkansa kanssa jo alkukesästä 1927 ja ihastunut ”paikan idyllisyyteen ja sen koskemattomaan luontoon niin että päätti ehdottomasti tulla sinne toistekin”. Paluun saarelle hän teki kaksi vuotta myöhemmin, kesällä 1929, jolloin saarella lomaili myös Heikki. Sattumalta nuoret majoittuivat samaan taloon ja tutustuivat, ja se oli sitten menoa: kesää vietettiin yhdessä kallioilla kuljeskellen, rannalla aaltojen pauhua kuunnellen ja kasinolla tanssien. Seuraavaakin kesää vietettiin Suursaarella yhdessä, minkä jälkeen alettiin tavata Helsingissäkin, Iriksen opiskelukaupungissa.
Suursaari, kadotettu paratiisi!
Suursaari, kadonnut ihmeitten manner, maanpaikka, missä meri ja vuoristo, idylli ja draama, arki ja sunnuntai niin oudon välittömästi löivät kättä toisillensa. Työtä ja juhlaa, voittoja ja tappioita. Harmoonisen kaunista kalastaja-arkkitehtuuria, rattoisaa seuraa ja lohdutonta yksinoloa. Myrskyinen Suursomerikko, jonne aurinko laskiessaan heitti kaamean kajastuksen, nuorimies, jolla oli ainoana toverinansa lapsuusvuosilta peritty agorafobinen kauhu. Mutta myöskin: jahdin kaunis peräpeili iltataivasta vasten, kapea käsi, joka huiskutti niukasti, mutta lupaavasti ja jonka omisti nuori, kaunis tyttö. Suursaari! Sitä maanpaikkaa ei ole enää minun maailmassani. Mutta se tyttö on. Hän on nyt vaimoni ja lasteni äiti, ja hänelle olkoon kiitos siitä, että elämässä on niin paljon suurta. Ja sellaista, mistä ei koskaan kerrota.
– Heikki Asunta teoksessa Me kerromme itsestämme (1946).
Kuulostaa romanttiselta, ja sitä se myös taisi olla – Heikki Asunta on nimittäin myöhemmin kuvaillut kesän 1929 olleen ”kesistäni onnellisin”. Eivätkä Heikin ja Iriksen tunteet toisiaan kohtaan ilmeisesti hiipuneet myöhemminkään. Tällaisen vaikutelman saa ainakin Maija Asunnan pro gradusta, jonka mukaan yhtäältä ”Iris Asunta oli ymmärtävä ja uhrautuva puoliso, joka vaikeinakin aikoina jaksoi tukea ja kannustaa miestään” ja toisaalta Heikki Asunta ”ymmärsi elämänkumppaninsa poikkeuksellisen hienon luonteen ja antoi sille tunnustuksensa”. Myös yllä lainattu Heikki Asunnan muistelmakatkelma huokuu lämpöä ja arvostusta Iris-vaimoa kohtaan.
Iriksen ja Heikin romanssi olikin käänteinen prinsessatarina, joka vetää vertoja Harlekiini-sarjojen juonenkuljetukselle: ”ihastuivat siälä ja sitten tämmönen aatelissuvun jälkeläinen tuleekin tänne takapajulaan sitte rakkauden perässä”. Ruovedellä Iris ryhtyi harjoittamaan hammaslääkärin tointa, ja koska seutukunnalla ei ollut muita alan ammattilaisia, hän hoiti paikallisten hampaita ”aamusta yöhön ja viikonloputkin”. Naapurissa on edelleen jäljellä hänen kauhunsekaista kunnioitusta herättävä hammaslääkärin tuolinsa, jonka Iivu otti myöhemmin hyötykäyttöön tatuoijana toimiessaan.
Seuraavaksi valokuva-albumia selatessa tulevat vastaan Iris-mummon äiti Signe Boman, isä Ernst de Bruyn-Ouboter sekä sisko Lola, joka Iivun mukaan asui Naapurissa ”viimeset vuotensa”. Samoin löytyy kuva mummon pikkuveljestä Junkerista, jonka elämänkulku päättyi jo varhaisessa vaiheessa traagisella tavalla. Iivun mukaan hän ”ampui ittensä vastalauseena”: ”Junker oli menny, oliko ny sillon eduskuntatalo, niin tota hänhän oli upseeri, niin hän oli antanut käyntikorttinsa sille ryssälle ja ampunu ittensä, että hän haluaa asua Suomessa eikä Neuvostoliitossa”.
Iivun mukaan tämä oli tapahtunut joskus kolmekymmentäluvulla, Junkerin tyttären Réan ollessa vielä pieni. Ja toden totta, tammikuun 10. päivän Laatokka-lehdestä vuodelta 1933 löytyy hienomekaanikko Junker Ernst de Bruyn-Ouboterin kuolinilmoitus ja pieni uutinen, jonka mukaan tämä ”kuoli äkkiä” Helsingissä saman kuun 5. päivänä. Lisävalaistuista asiaan antaa saman päivän Käkisalmen Sanomien pikku-uutinen ”Itsemurha eduskuntatalon portailla”, jossa kerrotaan, että:
Torstaina iltapäivällä klo 16.30 ampui eduskuntatalon portailla mekanikko Junker R. De Rruyn [sic] taskuaseella ohimoonsa. Aivan hänen läheisyydessään oli vartiokonstaapeli, joka saattoi B:n kirurgiseen sairaalaan, missä voitiin vain todeta, että laukaus oli ollut kuolettava.
Kuolinilmoituksessa ilmoitetun syntymäpäivän pohjalta laskien Junker riisti henkensä vain pari viikkoa 24-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen. Melkoinen tempaus – varsinkin kun ottaa huomioon, että hänellä oli pieni tytär. Iivun mukaan Réa muuttikin sitten Naapuriin ja ”asui lapsuutensa täällä meidän mummon luona”. Myöhemmin Réasta tuli Réa Vainio, ja hän teki työuransa lentoemäntänä.
Kansioon on päässyt muitakin kuin sukulaisia. Iivu esittelee ”hurjia kuvia” , joissa esiintyy saksalaisia ”mummon isän kadettikavereita”. Hurjia kuvista tekee se, että monella kuvatuista on ”vekki poskessa” jälkenä kaksintaistelusta. Iivu kertoo, että ”kun se vekki tuli se on pakko mennä sit ottaan valokuva, se oli kunnia-asia näille”. Kyseessä oli ajan opiskelijaelämään kuulunut traditio ja mainitulla ”vekillä” oli oikea nimikin, jota Iivu ei kuitenkaan tähän hätään muista. Arven nimeä ei löydy ainakaan nopealla verkkohaulla, mutta ilmiöstä kertovaa tietoutta löytyy kyllä: kyse on ”mensuurimiekkailusta”, joka tosiaan oli saksalaisessa opiskelumaailmassa pitkäaikainen perinne.
Saksalaisten kaksintaistelijoiden lisäksi kansioon on päässyt myös eräs sotaisan näköinen, Napoleon-univormussa esiintyvä henkilö. Kyseessä ei kuitenkaan ole kenraali eikä edes upseeri, vaan ”kuuluisa näyttelijä Adolf Lindfors”, joka oli Iivun mukaan ollut Iris-mummon äitiin eli Signe de Bryun-Ouboteriin ”niin ihastunut”, että oli antanut tälle kyseisen signeeraamansa ”fanikuvan”. Lindfors ei ollut suomalaisen teatterin maailmassa mikään pikkutekijä – hän oli huippuvuosinaan Kalevi Kalemaan sanoin ”suomalaisen näyttelijätaiteen kirkkainta kärkeä” ja toimi 1900-luvun alussa jopa Kansallisteatterin johtajana. Lindfors olisi siis ollut jonkinmoinen saalis, mutta romanssiksi asti ihastus ei ilmeisesti kuitenkaan edennyt. Signe ei ehkä myöskään ollut ainoa Lindforsin lähtökuoppiinsa jäänyt ihastus: joidenkin tietojen mukaan hän olisi saanut rukkaset myös aikansa kuuluisimmalta suomalaiselta naisnäyttelijältä Ida Aalbergilta.
Täti Annelin seikkailut
Täti Annelin seikkailut
Muutama vuosi sitten kuollut Iivun täti Anneli oli myös värikäs hahmo, jonka nuoruuden seikkailuissa olisi voinut olla eräänlaisen prinsessatarun ainekset. Iivu nimittäin kertoo, että vuonna 1966 Anneli teki ilmeisen huomattavan vaikutuksen erääseen maailmantähteen:
”Semmonen stoori, että hän tapas Pori Jazzeilla Ravi Shankarin ja sitten ihastuko Shankar ja […] Anneli oli lähössä sitten oliko se nyt Interrailille vai mihkä ja sitten ne oli sopinu että Ravi tulee häntä […] nii kun lentokonehan se kuitenki nii että […] Shankar tulee häntä Heathrow’lle vastaan ja se oli ollu siä vastassa tosiaan joo sitte […] joku limusiini ni […] oliko ne menny ekana tota [George] Harrisonin kartanoon vai mitä ja Anneli kerto, nii se oli hurjinta Beatlemanian aikaa, että palvelustyttö, niillä oli ollu tyynyt koko ajan valmiina että koska Anneli pyörtyy että saa pään alle tyynyn.”
Todisteeksi jutun todenperäisyydestä Iivulla on esittää Shankarin LP:n kannet, jossa toden totta on Shankarin omistuskirjoitus: ”To Anneli with all best wishes and love! Ravi Shankar 25.7.66.”. Iivu miettikin Shankarin kuoltua muutama vuosi sitten ”piruuttaan”, että laittaisi levyn eBay-sivustolle myyntiin. Aikeeksi se kuitenkin jäi, ja talon kokoelma säilyi edelleen täydellisenä. Hyvä niin, koska harvasta kodista löytynee sekä Ravi Shankarin että Lauri Viidan omistuskirjoituksella varustettua esineistöä!
Historiallisen nippelitiedon nimissä mainittakoon, että Ravi Shankar ei kesällä 1966 esiintynyt Pori Jazzeilla, mutta kylläkin Jyväskylän Kesässä 13. heinäkuuta. Ehkä Shankar oli esiintymisensä jälkeen jäänyt Suomeen nauttimaan myös muutamaa päivää myöhemmin järjestetyistä ensimmäisistä Pori Jazzeista? Huomionarvoinen yksityiskohta on myös se, että Shankarin sijaan kyseisillä Pori Jazzeilla esiintyi Esa Pethmanin kvartetti, jossa rumpuja soitti eräs Anssi Pethman, Esan veli. Kävi nimittäin niin, että Annelin ja Shankarin tarina ei ilmeisesti jatkunut ainakaan romanttisessa mielessä kesää 1966 pitemmälle, vaikka ”kyllä ne yhteyksiä pitivät”. Mainitusta Anssi Pethmanista sen sijaan tuli myöhemmin Annelin aviomies ja suvun lyömäsoitinperinnettä jatkaneen, esimerkiksi Ultra Brassa ja Maija Vilkkumaan yhtyeessä soittaneen Jan Pethmanin isä. Musiikki yhdistää!
”Choppereiden, jenkkiautojen ja rock’n’rollin puolesta!”
”Choppereiden, jenkkiautojen ja rock’n’rollin puolesta!”
Kuten todettua, Iivu itsekin on ollut monessa mukana ja usein jopa aivan etujoukoissa – tämä pätee niin hänen moottoripyöräilevän elämäntapansa, tatuointien kuin myös vaikkapa muusikoiden ärsyttämisen saralla.
Merkittävä osa Iivun omaa legendaa on se, että hän on Suomen ensimmäisen tatuointistudion perustaja – ”joo aivan ensimmäinen joo”. Iivu kertoo: ”Jotenkin tatuoinnit on kiehtonu mua aina ja sitte ku mä oon tykänny piirtää lapsesta asti niin […] ja kaverit mulle sano että ku sä osaat piirtää niin mikset ala tatuoimaan”. Omat ensimmäiset tatuointinsa Iivu kävi otattamassa Tanskassa ja siitä se sitten lähti: ”Sitte mä […] jo että no miksei piru vieköön, että miksen mäkin vois”. Iivu kysyi nimismieheltä mitä studion perustamiseen vaaditaan ja otettuaan asiasta selvää tämä vastasi, että kun talossa on kerran sopiva tila, vanha hammaslääkärin huone, niin ei tarvittu muuta kuin ”elinkeinoilmotus ja mitä muuta siinä oli”. Sen vaikeampi asia ei ollut ainakaan silloin, kahdeksankymmentäluvun puolivälin tietämillä.
Tatuoijan työ oli siinä määrin värikästä, että ajasta voisi Iivun mielestä kirjoittaa ”tatuoijan muistelmat” – ”kyllä siinä oli niin, niin upeita tapauksia, ja vähemmän upeita, erikoista hommaa oli”. Asiakkaita studiolla kävi ”laidasta laitaan”: ”alaikäisiä – vanhempien luvalla totta kai – sitten eläkeläisiä, oli poliisia ja sitte joitain kavereita jotka oli vankilasta lomalla, pappia ja […] miehiä, naisia – naisia alko käymään loppuaikana enemmän kuin miehiä”. Maantieteellisesti tatuoitavia oli ”Hanko–Sodankylä-väliltä, ja jotain ulkomaalaisiakin kävi sitten”. Ulkomailta tulleet asiakkaat eivät Iivun mielestä saapuneet Suomeen ”varta vasten mun tatuoitavaksi” – pikemminkin kyse oli siitä, että kun ”joitain mun kuvia oli noissa jenkkilehdissä, kansainvälisissä lehdissä, niin jotkut sitten kun oli muuten Suomen matkalla niin oli saanu päähänsä että otetaanpa ny matkamuistot”.
Mainitut Iivun tatuointihommien loppuajat tarkoittavat tämän vuosituhannen alkuvuosia – Iivun mukaan siitä on nimittäin ”varmaan viistoista vuotta tai enemmänkin kun mää lopetin”, ja nykyisin hän on vain ”ehkä kerran vuodessa jollekin kaverille jonkun pienen tehny, mutta en niinku virallisesti.” Lopettamispäätöksen sai aikaan työn yksitoikkoistuminen: ”ku ei enää mitään kysytty muuta kun tribaaleja.” Iivu kuitenkin halusi olla ”jollain tapaa niinku taiteilija” ja tribaalien kanssa askaroidessa hän koki, ettei ”voinu näyttää että mitä osaa”. Iivun kollega kuvailikin, että ”tribaalin tatuoiminen se on samanlaista ku tota, meet hammasharjalla maalaan ladonseinää, että niinku, niin tylsää”.
Taiteellisten ambitioidensa osalta Iivu on ajatellut että nyt mahdollinen ilmaisukanava voisi olla tatuointien sijaan kynäruisku, mutta ”katotaan ny”. Tilaustöitäkin olisi tiedossa ”ku mä vaan viittis ottaa ruiskun”, mutta inspiraatiota puuttuu. Lisäksi toisinaan kysytään kuvia ajoneuvoihin, mutta se on hänen mukaansa ”niin työlästä, nii eikä mulla oikeen oo paikkaa ku emmä täälä, mä en sovi täällä missään tekemään kerta kaikkiaan”.
Legendan aineksia sisältävät myös Iivun seikkailut politiikan saralla. Iivu oli nimittäin eduskuntavaaliehdokkaana ”pariki kertaa” ja ensimmäisellä yrittämällä nuorsuomalaisten listoilta onnistui kuulemma saamaan ääniäkin ”oikeen pirusti”. Toisella kerralla Iivu ei olisi muuten enää osallistunut, mutta Veltto Virtanen ”puhu mut ympäri et lähe hänen kanssaan KIPU-puolueeseen”, jonka ainoana kansanedustajana Virtanen 90-luvun loppupuolella toimi.
Menestyksekkäämmällä ensimmäisellä kierroksella Iivulla oli selkeä vaaliteema: ”meitä äänestysikäsiä tai äänestyskelposia on niin paljon ihmisiä joita ei politiikka ei kiinnosta pätkääkään, että pitäähän meillä olla siä oma ehdokas”. Toinen Iivun teemoista ”choppereiden, jenkkiautojen ja rock’n’rollin puolesta” taas ilmaisi hänelle pyhää kolminaisuusoppia, ja oma vaalislogankin löytyi: ”vanhat pellet ulos, uus tilalle” – slogan, jota Tony Halme Iivun mukaan myöhemmin menestyksekkäästi lainasi. Toisin kuin Halmeelle, Iivulle eduskunnan ovet eivät kuitenkaan auenneet, mikä saattoi olla siunauskin: ”No, mä vaan aattelin että menisinkö mää sinne, en mä haluu missään Helsingissä asua”. Eduskuntatyö olisi tosiaan vaatinut epätoivottua asuinpaikan ja siten ehkä myös elämäntyylin muutosta, mutta toisaalta – ”no, onhan siä taksilla muutkin ajellu”.
Soittakaa Paranoid!
Soittakaa Paranoid!
Keikkamuusikoiden arki on raskasta: alituista matkustamista, epäinhimillisiä työaikoja ja puhkisoitetun ohjelmiston esittämistä päihtyneelle yleisölle, joka ei ymmärrä soiton teknis-tulkinnallisista hienouksista sen enempää kuin pikkuoravat kultasormuksista. Ja juuri kun olet viimein – ehkä – pääsemässä soittofiilikseen, yleisön omasta mielestään hauskin henkilö saa oivalluksen ja päästää ilmoille vitseistä parhaan: ”Soittakaa Paranoid!” Tästä kermavaahdosta muusikon mutakakun päällä saadaan ainakin osaltaan kiittää – ketäpä muutakaan kuin – Iivua.
Fraasin synnystä on internetissä paljon keskustelua ja useita, toisistaan poikkeavia versioita, joissa ensimmäinen parkaisu ajoitetaan jopa 1970-luvulle asti. Tarinoiden ristiriitaisuudet eivät kuitenkaan välttämättä riistä uskottavuutta kenenkään versiolta, koska hyvällä jutulla voi toki olla monta isää ja äitiä. Great minds think alike, kuten maailmalla sanotaan!
Iivun oma Soittakaa Paranoid! -syntytarina juontaa juurensa hänen Naapurin yläkerrassa sijaitsevaan teiniboksiinsa. Siellä hänellä oli kelanauhuri ja putkiradio ja kun ”tuli aamusin nuorten sävellahja” ja ”sit mä sitä mikin kautta […] tosiaan kelamankalle sitte”. Nuorena Iivu kertoo kuunnelleensa ”aina” Beatlesia ja Creedence Clearwater Revivalia, mutta vaikka ”CCR oli rankka bändi, on viäkin […] ja kuuntelen Beatlesia myös”, eräänä aamuna putkiradiosta tuli jotain vieläkin parempaa: ”se yks aamu kun tuli se Paranoid, niin pönttö räjähti, siis […] mä oon viäkin tämmönen” ja ”never ever coming back, […] se oli niin rankka”.
Tarinan alkusysäyksenä toimi siis alkuräjähdyksenomainen musiikillinen herääminen, jonka muuttuminen kiusalliseksi hokemaksi alkoi Iivun mukaan kahdeksankymmentäluvulla: ”Niin se on semmonen juttu että oisko ollu kasi kolme Virtain kauppaoppilaitos, siä oli Paula Koivuniemen orkesteri, niin mää meen niille huutaan että soittakaa Paranoid!” Tämä oli Iivun mukaan huudon syntymähetki, ”ja se on levinny siitä sitte tota, tosiaan kasi kolme mä huusin sen ekan kerran”.
Jatkoa fraasin valloituskulku sai seuraavalla vuosikymmenellä, toisella mantereella. Iivu muistaa nimittäin olleensa toimittajana tunnetun Juho Juntusen kanssa vuonna 1991 Daytonassa ja ”siä oli amerikkalainen duo, eihän ne ymmärtäny niinku pätkääkään mitä me puhutaan mutta meidän mielestä ne soitti p**kaa musiikkia niin minä Juhon kanssa sitten että soittakaa Paranoid!”. Osapuilleen saman version tarinasta on Wikipedian mukaan esittänyt myös Juntunen itse City-lehdessä.
Humoristisesti Iivu harmittelee huudahdusten Teosto-vapautta ja siten tulovirran menemistä sivu suun: ”Jos mä saisin edes kymmenen senttiä joka huudolta mää olisin miljonääri”. Ehkä kuitenkin parempi niin – muutoin Iivu ehkä istuisi raastuvassa riitelemässä rojalteista muiden idean isiksi ja äideiksi tunnustautuvien kanssa. Itse Iivu ei ole vieläkään kyllästynyt sen paremmin fraasiin kuin itse kappaleeseenkaan, mutta on silti muuttanut tapojaan: ”Nykyään mä huudan että soittakaa In-A-Gadda-Da-Vida eli Iron Butterflyta, se on mahtava biisi, kuunnelkaa rock rock jep!”
Käytetyt lähteet
Kirjallisuus:
Asunta, Heikki: “Rakas elämä, rikkain, suurin olet katveessa kuoleman”. Rislakki, Ensio (toim.): Me kerromme itsestämme. Kirjailijoiden yhteisjulkaisu. Otava, Helsinki 1946, 7–15.
Asunta, Maija: Heikki Asunta – ihminen ja kirjailija. Kirjallisuuden (kotimainen linja) julkaisematon pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto, 1970.
History of Pori Jazz -www-sivut: http://historia.porijazz.fi/?classname=festivalyear&methodname=performer&lang=fi&artist_no=6139&year=1966&letter=e. Luettu 1.4.2019.
Hotelli Odessan kotisivut: http://www.hotel-odessa.com/en/history/. Luettu 23.4.2019.
Huhtamäki, Mikael: Live in Finland. Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955–1979. Gummerus, Helsinki 2013, 360–361.
Hyttinen, Tellervo: Heikki Asunta: taiteilijaelämää suurlakosta yöpakkasiin. Kotimaisen kirjallisuuden julkaisematon pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto 1988.
Itsemurha eduskuntatalon portailla. Käkisalmen Sanomat 10.1.1933, 4.
Kalemaa, Kalevi: Lindfors, Adolf (1875 – 1929) näyttelijä, Kansallisteatterin johtaja. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu: http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-006212. Julkaistu 11.10.2005. Luettu 8.1.2019.
Kujanen, T. E.: Heikki Asuntaa tapaamassa. Ruoveden Joulu 1963, 28–29.
Kunnas, Tarmo: Fasismin lumous. Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana. Atena, Jyväskylä 2013.
Kuolleita. Laatokka 10.1.1933, 2.
Luukkanen, Tarja-Liisa: Cygnaeus, Uno (1810 – 1888) kansakoulujen ylitarkastaja, Jyväskylän seminaarin johtaja, pappi. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu: http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003176. Julkaistu 25.8.2000 (päivitetty 25.1.2012). Luettu 27.12.2018.
Rantanen, Seppo: Heikki ja Iris Asunnan Säätiö sr – Sata vuotta isänmaan historiaa. Esitelmä Suomalaisella Klubilla 1.12.2016.
Silvennoinen, Oula & Tikka, Marko & Roselius, Aapo: Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. WSOY, Helsinki 2016.
Swanström, André: Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset. Atena, Jyväskylä 2018.
Tyrkkö, Jukka: Suomalaisia suursodassa. SS-vapaaehtoisten vaiheita jääkäreiden jäljillä 1941–43. WSOY Porvoo-Helsinki, 1960.
Virtanen, Aarni: ”Toimikaa, älkää odottako”. Vihtori Kosolan puheiden muutokset 1929–1936. Jyväskylän yliopisto 2015. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/47880/978-951-39-6396-5_vaitos16122015.pdf. Luettu 23.4.2019.
Wikipedia:
Kirjava “Puolue” – Elonkehän puolesta. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kirjava_%E2%80%9DPuolue%E2%80%9D_%E2%80%93_Elonkeh%C3%A4n_Puolesta. Luettu 23.4.2019.
Soittakaa Paranoid!. https://fi.wikipedia.org/wiki/Soittakaa_Paranoid!. Luettu 23.4.2019.
Ravi Shankar. https://fi.wikipedia.org/wiki/Ravi_Shankar
Luettu 23.4.2019.
Muut lähteet:
Iivu Asunnan haastattelu 30.10.2018.
