Päivä 1, 66 km
Luhalahti Ikaalisissa. Sinne oli sovittu reissumme aloituspaikka, ”Luhalahti City Center” -huoltoaseman pihaan. Odotellessani muita retkiseurueeni jäseniä, Ollia ja Mikaa, join kahvit jäätelön kera ja tankkasin vesipulloja. Kesäkuu oli tänä vuonna aivan ennen kokematon, sillä joka päivä mittari huiteli yli 25 lämpöasteen. Huh.
Olimme puhuneet jo lukuisia kertoja lähtevämme koko meidän Pyhä-Näsin tiimillä, johon me kaikki kolme siis kuuluimme, että joku kerta vielä mennään yhdessä reissuun. Nyt oli kalenterit onneksi sattuneet samoihin suuntimiin ja pääsimme vihdoinkin yhdessä kokeilemaan reitistöä.
Kun kööri oli lopulta koossa ja sähköpyörien ritsit pakattuina, aloitimme hiljaisen renkaan surinan säestämänä reissun kohti Ikaalisten Iso-Röyhiötä ja siellä Kyläpuotia, joka oli melko lyhyen polkaisun päässä. Hurmaava punainen hirsirakennus seisoikin ihan tienvarressa ja sen sisätilat tarjosivat heti alkuun yhteiset ”Waut” astuessamme ovesta. Pallojäätelöt piti luonnollisestikin nauttia ja kävimme ihastelemassa koko puodin, joka tarjoaa niin kahvilan, käsitöitä, kuin ruokaa ihan vaikka mukaankin.
Tuosta samaisesta tienristeyksestä lähtee tienpätkä alas, kohti Iso-Röyhiön vanhinta asutusmaisemaa, siis jopa 1800-luvulta. Tienvarren nähtävyys -kyltti valmisteli jo polkijaa, mutta niin valmistautunut en ollut, että olisin osannut odottaa jotain näin silmiä hivelevää: uskomattoman suloinen talorivistö vanhoja rakennuksia aivan vieri vieressä kiemuraisen hiekkatien ympärillä, joka päättyi kimaltavaan Kyrösjärveen ja pieneen laivalaituriin. (Luulin jo hetken tulleeni Tukholman saaristoon). Tie jatkui kääntyen laivarannasta opastetaulujen ohjeistamana vehreään niemenkärkeen, Arasalon linnavuoren seuduille. Tuo koko pieni alue oli toden totta todellinen kätketty helmi.
Takaisin Luhalahdentielle palattuamme, jatkoimme jälleen samaan suuntaa, eli luoteeseen. Poikkesimme helpolta pikitieltä (sillä olihan meillä kaikilla sähkömaastofillarit) Rajalantielle, joka tarjosi pikkukiviä ja ropinaa renkaiden alle. Aikamme sitä rapsuteltua ja muutamia lehmälaitumia ohiteltuamme, saavuimme Kallionkielen kylään eli ”kimppukylään”, joka oli siis koko tämän piston idea. Jälleen tupsahdimme keskellä mitä hellyttävintä maalaiskylän maisemaa. Tämän blogin aloituskuvakin on itseasiassa juuri tämän piston rantaraitilta. Täällä talot olivat nimetty ja yhden kulmassa oli myös puinen viitta uimapaikalle. Siirryimme sen opastamaan suuntaan ja löysimme loistavan piknik- ja uimapaikan tulipaikkoineen. Hetki viilennystä tässä lämmössä tuli ihan tarpeeseen.
Vettä kului ja suristelimme rauhakseen kohti seuraava etappia, joka oli Kovelahden kyläkauppa. Jäätelö ja kieltämättä kylmä, ilmastoitu kauppakin siinteli jo silmissä. Perille päästyämme nämä molemmat toiveet toteutuivat yli odotusten. Iloinen palvelu ja tieto siitä, että kyläkaupan editse kumpuileva pikipintainen Raivialantie (2611) on yksi kauneimpia ja pyöräilijöiden suosimia tämän alueen teitä, nosti myös tunnelmaa. Olemme siis juurikin oikeilla jäljillä. Jäinen tuutti ja kahvi vieritti vaihteen taas isolleen ja jatkoimme eteenpäin Kovelahdentietä pitkin kohti Tykköön kylään. Tykköön kylä on mm. huomioitu Lauhavuori-Hämeenkangas Geopark -projektissa yhtenä kohteena, sen tyypilliseen pohjoissatakuntalaiseen kyläilmeeseen vedoten. Ja kyllä vain olikin kaunis ja näkemisen arvoinen kylämiljöö.
Tien kunto oli nyt loistava. Saavuimme tuota pikaa Tykkööstä Jämijärven keskustaan, joka tarjoilee vierailijalleen kaupan, pubin ja huoltoaseman ravintolan. Päätimme kuitenkin jatkaa vielä 8 km eteenpäin kohti Jämiä ja siellä Lomahotelli Jämin burgereita… mutta ihan pienen pienen poikkauksen kera.
Nimittäin Rajalahden Luomutila oli tuon etapin varrella ja teimmekin lyhyen piston maatilalle, karitsojen ja kanojen keskelle. Aivan ihana paikka ja ystävällinen emäntä avasi jopa pihapuodinkin ihan meitä varten, jotta saisimme maistella paikallista luomujäätelöä. Kylmä suklaajäde oli kuin hunajaa sen kuumuuden keskellä. Rapsuttelin polven korkuisia karitsoja, jotka tuon tuosta huutelivat kutsuvasti aitauksestaan. Ihan kamalasti teki mieli ottaa yksi pyörälaukkuun, mutta järki ja kylmä jäätelö palauttivat tajunnan raiteilleen. Kiitos ihana Rajalahden tila! Taas mentiin.
Kuusten keskeltä, hyvän mäkinousun jälkeen saavuimme vihdoin Lomahotelli Jämin ”erittäin myöhäiselle lounaallemme”, josta oli jo kehittynyt jonkin asteinen vitsi. Kellohan oli siis jo 18. Siinä Jämin pienlentokentän yllä terassilla kylmää juomaa ja lämmintä ruoka-annosta nautiskellessa, ei tullut mieleen yhtään paikkaa, jossa olisi ollut mieluummin. Ai että..
Latasimme sähköpyörien akkuja tuon reilun tunnin tauon ajan, vaikka jäljellä oli enää vain noin 10 km majapaikkaan. Olimme kuitenkin päättäneet polkea ylös kuuluisalle harjulle, jonka ääressä ruokailimme, sillä se tarjosi monta mielenkiintoista nähtävää. Akut ja masut täynnä astuimme jälleen rattiin – ja ylös hiekkarinnettä! Rinteen alla pysähdyimme ensitöikseen tarkastelemaan opastauluja, jossa kerrottiin mielenkiintoista historiaa alueesta. Tästä nimenomaisesta kohtaa kulki ennen muinoin tärkeä kulkuväylä, Hämeenkankaantie, jonka kuuluisimpia kulkijoita oli mm. Kustaa II Aadolf vuonna 1626, sekä myöhemmin myös Aadolf Fredrik vuonna 1752. Lähellä sijaitseva Kuninkaan lähde on saanut nimensäkin jälkimmäisen herran käynnin jäljiltä.
Hermeettisen hikisen nousun (jonka talutin alati alta pakenevassa hiekassa) jälkeen päätimme sitten kivuta Soininharjun näkötorniin. Onneksi ruoka pysyi alhaalla, sillä torni on todella korkealla. Jösses mitkä maisemat! Hämeenkankaan Soininharju on nimittäin 185,4 m meren pintaa ylempänä. Myös Soininharjun itäisenä jatkeena oleva Niiniharju kohoaa yli 180 metrin. Korkealla siis viiletettiin.
Tällä pätkällä maastopyörät pääsivät eritoten edukseen ja juurakot pöllysivät ja rengas pomppi, kun etenimme pitkin kapeaa ja korkeaa harjua – hauska pätkä. Meille oli kovasti kehuttu, että Uhrilähde olisi näkemisen arvoinen luonnon ihme, joten poikkesimme harjun rinnettä alas melko jyrkästä kohtaa (talutin suosiolla osan matkaa) laskettelurinteen pakeilta ja näin pääsimme pujahtamaan läheiselle Uhrilähteelle.
Keskellä korkeita kuusia, hyvin tuulettomassa ja metsän suojaisessa altaassa pulppusi hypnoottinen, kirkas hiekkalähde, joka muodosti kuplamaisen tanssin valtavan vesipatjan pintaan. Paikka on hyvin viitoitettu ja löytyi vaivatta. Täältä on kuulemma moni käynyt aikoinaan hakemassa apua jopa silmävaivoihin ja on myös useat silmälasitkin ”unohtuneet” lähteen reunalle.
Oli aika päivän viimeisen etapin. Ja kun on kyse viimoisesta pätkästä, niin tietenkin gepsi halusi kierrättää meitä hiukan vielä kauemmin reissussa, joten pienen (noin kilsan) lisälenkin jälkeen olimme vihdoin Luomajärven Hevoskievarin pihassa. Nyt oli jo ilta.
Olimme ennakkoon sopineet runsaan iltapalan ja saunan ennen aittaan majoittautumista. Nämä molemmat nautittuamme oli auvoista kääriytyä aitan pedin lakanoihin… heti kun malttoi, sillä Kievarin pihan myöhäisillan auringonlasku pakotti kulkemaan kameran kanssa ja kuvaamaan vielä hetken taivaan punan värjäämiä peltoja ja maisemia. Öitä!
Päivä 2, 53 km
Muhkean aamiaisen jälkeen kiittelimme sydämellisen isäntäväen ja nousimme ratsaille. Akut olivat yön jäljiltä pulleina, joten kelpasi taas rullata ylämäkiäkin. Suuntana oli nyt Ikaalisten keskusta ja sen lukuisat nähtävyydet. Pikitie oli kaunis ja nopea. Olimmekin pian Ikaalisten ytimessä ja polkuvalintamme kuljetti meidät frisbeekentän läpi aivan rantaa pitkin vehreään Toivolansaareen. Löysimme pitkän ja todella vaikuttavan hiekkarannan, sekä sen jälkeen Toivolansaaren Camping alueen. Hiekkaranta kiersi koko niemenkärjen mittalta ja punainen kahvilatupa kutsui piipahtamaan. Hieno paikka ja paljon palveluita!
Nyt suuntasimme kohti keskustaa, josta upea vanha kauppala-alue löytyi ihan puiston liki. Vierailimme suuressa puukirkossa (vaikuttava) ja torilla, jossa sattui ihan lykyllä olemaan toripäivä. Tuoreita mansikoita! Sen vierestä löytyi kirppiskin ja käväisimme kurkkaamassa senkin. Ikaalinen osoittautui aivan hurmaavaksi kesäkaupungiksi.
Otimme nyt tähtäimeen Mannanmäen näkötornin Hämeenkyrön puolella. Maaseutumaisemaa ja piki- ja sorateitä pitkin siirryimme tuon noin 10 km pätkän, kunnes vauhti hiipui juuri ennen tornia. Mäkeen oli juuri ajettu hiekkaa ja meno kävi raskaaksi. Mikalla irtosi tuossa menossa kettingit, mitä hetken ajan korjailimme jyrkässä rinteessä. Mutta, lopultakin huipulla. Torni olikin kiinni ja huomasimme nyt katsoa, että se olisi kahvioineen avoinna vain viikonloppusin. Saatoin vain kuvitella millaiset maisemat ylhäältä näkötornista avautuisi. Mutta näkyi toki jotain siintävän puidenlatvojen yli siellä korkealla mäellä seistessäkin, ja siihen oli nyt tyytyminen.
Alas rinnettä taas ja suunta kohti seuraavaa etappia. Kyröskosken keskustassa oli paljon kaikkea tarjolla, mutta rullasimme nyt lounaan kiilto silmissä kohti Frantsilan Kehäkukkaa, Hämeenkyröön siis. Matkalla ohitimme kauniin ja jylhän Hämeenkyrön puukirkon, sekä sitä vastapäätä olevan Kotiseutumuseon. Nyt sapuskaa. Erinomaisen kasvisruoan lisäksi Frantsilan Kehäkukan pihapiiri tarjoaa mm. käsityöpuoteja, sekä suloisen joen varren puutarhan, jonka varjoissa kannattaa käyskennellä.
Olin jo viime kesänä viettänyt näillä seuduilla ikimuistoisen matkan seuratessani Nobelistimme F.E.Sillanpään jalanjälkiä, josta voit lukea lisää toisesta matkablogista täältä.
Vatsa pullollaan on hyvä taas jatkaa. Meitä houkutti vuorostaan nyt Viljakkala ja siellä erityisesti entisen kultakaivoksen kutsu.
Kultahaverin punainen puurakennus tupsahti niin yllättäen näkyviin tiensivusta, että jouduimme koukkaamaan takaisin. Oli vain liikaa vauhtia ja energiaa lounaan jäljiltä. Viihtyisällä patiolla nautimme jäätelöt ja jatkoimme sen jälkeen vielä katsastamaan Haverin niemenkärjen muuta tarjontaa. Ja se kannatti! Hulppea hiekkaranta ja Kulta Casinon ravintola avautuvat eteemme tien päässä. Täälläkin sai jäätelöä, ruokaa ja virvokkeita. Lisäksi Kulta Casinon Lomakylään saattoi majoittua, tai saapua vaikka jopa laivalla.
Huomasimme, että samaisen niemenkärjen läpi kulki myös Pirkantaival, mutta emme lähteneet sähköpyörillä sitä kokeilemaan, vaan palasimme samaa tienpätkää takaisin Luhalahdentielle.
Luhalahdentie muuten tarjosi koko tähänastisen reissumme upeimman pyörätien. Hyvin harvoin nimittäin maaseutua pyöräillessä törmää ihan pitkiin pyörätiepätkiin (usein vain kylän tai kaupungin kohdilla), mutta nyt ei oltu mitassa säästelty – loistava, uunituore ja leveä kevyenliikenteen väylä kulki todella pitkän välin Viljakkalan ja Luhalahden välillä. Joka mäennyppylän päältä olisi voinut pysähtyä kuvaamaan täydellistä maalaismaisemaa. Tie oli kuitenkin niin loistava, että se vietti eteenpäin vauhdilla ja olimmekin hujauksessa kuuluisalla Inkulan sillalla.
Ylitimme kohdan ensin uudelta, hyvin korkealta autosillalta, josta saatoin kuvata alla näkyvää vanhaa ja historiallista Inkulan siltaa. Palasimme sitten hiukan takaisin ja pyörähdimme sillä ihan aidollakin Inkulan sillalla, jonka kupeessa oli myös uimapaikka sekä nuotiopaikka.
Jäljellä oli enää yksi pyrähdys ja olisimme takaisin Luhalahdessa ja autojen luona. Kesäkuun helteen huuhtoessa ylitsemme, ylös alas kumpuilevia mäkiä rullatessa mietin, että tulipa jälleen löydettyä aivan täydellinen reitti. Rengas, jonka tarjonta antaisi aihetta useammallekin päivälle ja rauhalliselle tutkimiselle. Hurmaavia kyliä, vaikuttavia jääkauden hiekkaharjuja, maatiloja ja ruokapaikkoja joista voi vain syksyn sateessa taas haaveilla.
Kyllä, palaisin tänne mieluusti koska vain uudelleen Kyrösjärveä kiertämään.
Aurinkoisia, elämysrikkaita ja mitä parhaimpia pyöräretkiä teille kaikille toivottavat Pyhä-Näsin tiimi Mika, Olli ja Hanna!
