1 päivä, 75 km
Heinäkuun viimeiset päivät ja kastepisaroiden kirkastamat puiden oksat. Näissä tunnelmissa purimme polkupyörät auton pyörätelineestä Ikaalisten Seitsemisessä. Olimme ajaneet Koveron perinnetilan parkkiin ja oli jo keskipäivä, koska yllättävä hammaslääkärin lampun alla alkanut aamu uudisti aikataulun. Aie oli jättää auto tänne kahden päivän lenkin ajaksi. Matkaan lähdettiin nyt kaksin Ollin kanssa ja reitti oli lähes kokonaan meille uusi ja tuntematon.
Koveron perinnetila kutsui lämpimästi sisään sillä aitauksesta katseli rapsutuksia hakien useampinkin nappisilmäinen suomenlammas. Rapsutuksia oli saamanne! Perinnetila on paikka jossa voi helposti humahtaa aikajanalla sadan vuoden taa, jo pelkästään vanha suojaisa pihapiiri rakennuksineen kutsuu istumaan ja kuuntelemaan historian kuiskintaa. Ja tietenkään pelkkään kuiskimiseen ei tarvitse tyytyä, vaan paikan päältä löytyvät emännät ja isännät kertovat mielellään talon historiasta ja entisajan elämästä.
Koveron perinnetila Seitsemisen kansallispuistossa. Pikitiekin vetosi kutsuvasti vieressä, sillä polkaisuakaan emme olleet vielä juuri ottaneet. Matka alkoi, mutta hyvin pian olimme taas hirsisessä miljöössä, nyt Kirkaslammen laavulla. Aivan luksus-spotti ulkona yöpymiseen ja tulisteluun ja miksei pulahteluunkin. Tällä kertaa vain ihailimme läpi tuon pienen metsäsaarekkeen ja jatkoimme eteenpäin. Korkeita varjostavia kuusia, auringon raitoja tien pinnassa ja lähes autio asfalttibaana kumpuili ja kiemursi allamme. Kuulumisten vaihdon ja puheensorinan lomassa huomasi aina aika ajoin hiljentyvänsä toteamaan – täällä on hyvin rauhallista. Tummanvihreä värimaailma ja metsän äänet loivat kuin tyynen lauhkean tunnelin, jota etenimme. Pian taivas oli vaalean harmaa ja usvainen. Sävyt sekoittuivat toisiinsa. Seitsemisen Luontokeskus on jokaisen täällä päin kulkevan ihan ehdoton vierailukohde. Ravintola ja alakerran näyttely kannattaa myös hyödyntää. Viihdyimme aikamme kunnes matka jatkui.
Jotain mitä emme ihan osanneet odottaa saavuttuamme Lansi-Aureen kylään, oli se että kun astuimme sisään herkkuja ja piirakoita pursuvaan Auretar-lounaskahvioon, sen kolmessa kerroksessa oleva vanhan tavaran kauppa tarjoaisi sellaisen ”miksi en saapunut auton ja peräkärryn kanssa” -purkauksen. En nyt nimeä mitä kaikkea olisi lähtenyt mukaan, mutta aarreaitta on eittämättä vähättelevä ilmaus vinttikerrosten kirppistarjonnalle. Tuoreen kanttarellipiiraan ja kahvitankkauksen täydentäminä olimme valmiit suuntimaan kohti pohjoista. Meitä kutsui Kihniö ja siellä eritoten yksi hyvin erikoislaatuinen museo, nimittäin Aitonevan turvemuseo.
Aureentie alkoi hiekkaisena, mutta sellaisena oikein mukavaksi ja hyvin kiinteäksi kovettuneena hiekkatienä. Piipahdimme myös Kyläkauppa JussiMatissa aistimassa kaupan ja kahvion tunnelmia (sen seinältä löytyi Tapio Rautavaaran potretti, mistä yksi puheen ja ilon aihe) vaan sään yhä harmaantuessa jatkoimme reippaasti eteenpäin. Tien päällys muuttui jossain kohtaa isokokoiseksi irtosoraksi ja itse päädyin taluttamaan, ylämäkikin oli. Onneksi sora loppui kilsan jälkeen ja tie oli jälleen kelpo polkea. Oli hyvin rauhallista, ei liikennettä, vain lehmälaidun ja kymmeniä tuijottavia silmäpareja, joita kuvasimme ja taisimme myös tuijottaa takaisin. Mahtoivat laitumella märehtivät rouvat tuumia meistä ”turhanpolkijoista” jotta että ”Hullun hommia – ja pyttykin päässä!” Sillä sitähän se suomalainen aina miettii, että mitä tuo lehmä minusta oikein ajattelee…
Vadelmia – aivan hurjan paljon vadelmia! Roikuin ihan hyvän matkaa Ollin jälkijunassa, sillä olin jäänyt puskaan syömään. Mutta eihän noita vaaleanpunaisia pullukoita sinnekään voinut jättää, olisi vain menneet rastaille ja harakoille. Niskoksen kauniin kylän kohdalla löytyi komean kokoinen opaste turvemuseolle. Käännyimme tälle reilun 6 km pistolle mitä idyllisimpien maatilojen ja viljapeltojen saattelemina. Elokuun vahvan lähestymisen näki jo huojuvien peltojenkin taakasta kun ne varret kaareutuen kannattelivat lähes korjuukypsiä kultaisia tähkiään. Tuo tuoksu, ilmassa leijuva maanläheinen aromi, on jotain sellaista, mikä tekee elokuusta yhden ehdottomista lempikuukausistani.
Aitonevan turvemuseon alue on laaja ja se tarjosi upean laavukatoksen polttopuineen, luontopolun ja tietysti itse museon. Sisäänpääsy on ilmainen ja kahviokin löytyy. Paikallisen turvetoiminnan teollisuutta ja historiaa oli esillä useammissa huoneissa, upea suuri pienoismalli sekä runsaasti itse tuohon päämateriaaliin, eli turpeeseen liittyviä näytteitä ja kuvia. Museon henki oli jännä, kuin aikakapseli, joka oli jäänyt niille paikoilleen. Piha-alueelta löytyy jopa kuutisenkymmentä turvetuotantoon liittyvää konetta, joista vanhimmat ovat 1940-luvulta.
Palasimme Niskoksen kylään jonka tie kuljetti meidät lopulta Kihniöön. Saavuimme ihan keskustassa sijaitsevaan Puumilan Taitotaloon, jossa on myös museo, sekä hurmaava 4 H-kerhon ylläpitämä pihakahvila. Monillehan saattaa kesän herkuttelun kruununa olla esim. mansikkainen Brita-kakku, joten kannattaa pitää jäitä kypärässä, jollei halua ajautua tuolle polulle… (toki se on mitä kuohkein ja makoisin polku).
Kihniö tarjoaa pyöräilijälle lukuisia erinomaisia ja tarpeellisia palveluita, kuten kaupan ja apteekin. Lisäksi ravintolaruokaa löytyy. Olimme suunnitelleet aterioivamme kuuluisan Pyhäniemen upeissa rantamaisemissa, jonka lokaatio on heti keskustan alapuolella.
Kuuluisaksi paikan tekee Kalevi Keihänen ja hänestä löytyykin alueelta hienosti historiaa, jopa ihan näyttelytila ravintolan aulasta. Paikka tarjoaa myös tasokasta mökkimajoitusta, sekä valtavan määrän ulkoaktivitteetteja upean ja pitkän hiekkarannan vehreiden kangasmaastojen ympäröimänä. Mitä täältä ei löydä, sitä tuskin kaipaa!
Onnistuneen tankkauksen jäljiltä mielessä siinteli tuleva kohde – nyt mennään etsimään Markkulan museosilta. Puinen ja ikäkäs kaunotar lepäsi vakaana lempeästi virtaavan kosken yllä. Samaisen sillan hiekkatie leveni pienen matkan päässä koskikalastajien levikkeelle ja olipa opaste myös laavulle. Paikka näytti täydelliseltä kalan narraamiseen, tai ihan vain levähdyspaikaksi.
Ilta alkoi painua mailleen ja majoitus houkutteli. Myös rantasaunan leppeä kutsu alkoi tuntui vastustamattomalta. Varhainen hammaslääkärireissu oli vienyt aamusta parin tunnin pätkän, joka verotti illan kohteissa sen verran, ettemme ehtineet reittimme varrelle mietittyyn Parkanon metsämuseoon. Vaan jos olisimme, niin ehdottomasti tänne olisimme menneet. Paikka sijaitsee Kaidatvedet -nimisen vesistön rannalla ja alueella on myös 2 km mittainen luontopolku, Käpykintukka. (Mikä nimi, käpy kin tukka!) Kaidatvedet ovat kuulemamme mukaan mitä erinomaisin melonta-alue, sillä kapea rotkomainen järvi lukuisine pikku saarineen on luonnollisestikin melojien mieleen. Saavuimme Lomakoti Käenkoskeen illan jo hämärtäessä, vaan paikan emäntä oli vastassa ja ohjasti meidät mökkeihimme. Sitä ennen kuitenkin löylyt ja pulahdus peilityynessä Kaidatvedessä takasi ehdat, uppotukkimaiset yöunet.
2. päivä, 60 km
Aamukahvin hörppiminen tiheän ja sakean sumun keskellä oli mystisen hämmentävä kokemus – vaikuttava sellainen. Olen muutaman kerran kokenut saman, mutta lokaatio on ollut tuhat kilometriä pohjoisempana. (Siskoni kutsuu sitä hernerokaksi). Kahvikupin tyhjennettyä kiersimme Lomakodin rannat ja saimme opastuksen alueen lukuisiin luonto-optioihin: mm. vesille pääsee täältä monin eri tarvoin ja Käenkoski tarjoaa laajan varieteen palveluja, joilla matkaaja voi yhdistellä vaikkapa melontaa ja pyöräilyä. Todella kätevää. Erinomaisen aamiaisen jäljiltä rullasimme nyt päin Parkanoa. Sumu hälveni ja sen helman alta paljastui mitä sulokkain heinäkuun viimeinen päivä. Parkanon keskustaa lähestyessä saa kaltaisemme luontomatkailu-intoilijat heti ihastella Kairaskosken Haapaslammen matonpesupaikkaa, joka käy kyllä penkkien ja maisemansa ansiosta kerrassaan upeasta taukopaikasta. Edessämme avautui etäällä kuohuva koskimaisema ja hiukan usvainen lammen pinta lumpeineen. Olen takuuvarma että Glaude Monet olisi ollut haltioissaan, jos joku olisi vinkannut mestarille kyseisen näkymän.
Parkano on kaikkea, mitä pyörämatkailija vain voi toivoa (sekä paljon muutakin – palaan tähän pian). Keskustan Leijonapuisto kauniin virran äärellä pitää sisällään Kahvila Kosken Helmen, jonka terassilla jokainen lomalainen varmasti toivoisi viettävänsä kesää. Itse keskusta tarjoaa torin (tuoreita marjoja ja kahvia), kaupat, kirjaston, ravintoloita ja nyt se yllärikirsikka: koko kaupunki on täynnä veikeitä patsaita! ITE-taide on Parkanon ehdoton väriläiskä ja se jaksoi riemastuttaa meitä alati. Taidetta putkahteli esiin yllättävistäkin paikoista ja moni niistä nosti hymyn huulille ja aiheutti erilaisia hauskoja tulkintoja. Loistavaa.
Parkanon tienvarsimaisemaa. Välillä täytyi ihan vain pysähtyä nauttimaan tästä kaikesta. Seuraavana suunnaksi 15 km päässä sijaitseva Poltti, jonne kuljetteli jälleen tämän reissun yksi kauneimmista tieosuuksista. Maaseutumaista silmäkarkkia, pikitietä ja loppu pätkä kovaa hiekkatietä tarjosi ylös alas kumpuileva Yliskyläntie. Tarjosipa se myös huikean uimapaikan (mäen alla) ja peltojen takaa pilkottelevia järvimaisemia tuon tuosta. Kaskaat jaksoivat siristä koko kuuman päivän ojanpenkoissa. Lisäksi näytti siltä että koko Pirkanmaan västäräkkiyhdyskunta oli päättänyt järjestäytyä täällä, sillä varsin ahkera pitkä-pyrstöjen pepun heilutus oli käynnissä lämpöä hehkuvalla maantiellä. Ne lehahtivat joka suuntaan pyörän lähestyessä vaan aina ilmestyi uusi lauma uuden mutkan jälkeen. Oltiinkohan me hippaa?
”Poltinkoski Golf” luki nyt kyltissä. Edessä seisoi viehettävä punaiseksi maalattu hirsirakennus suurine terasseineen. Väkeä oli nauttimassa virvokkeita aurinkoisella patiolla runsaasti, olihan mitä hehkein sää. Poltinkosken Kahvio tarjoaa myös lounasta (paitsi Golf-kisojen aikaan) ja hyvän valikoiman makeaa ja pientä suolaista. Ja ei tarvitse tulla pelaamaan – saa tulla ihan vain nauttimaan, nauroi kahvilanpitäjä. No huh. Nautitaanhan sitten.
Tien viettäessä eteenpäin heti pian pitäisi löytyä Poltinkosken vanha mylly. Sellainen ei löytynyt tieltä silmäilemällä, mutta kalastajien määrä pienen kosken ympärillä viittasi, että jossain täällä se voisi olla. Sillan alla virtaavan vesistön nimi oli Lierulampi, mikä aiheutti pientä hilpeyttä. Omasta mielestäni se näytti kovinkin paljon joelta, mutta kartassa seiso koko virtaavan joen kohdalla sama nimi. Vaikuttavan pitkä ja kiemurainen Lieru kulki hyvän matkaa Poltinkoskentien vieritse, välillä tiellekin pilkistellen. Nyt oli tultu tuttuun risteykseen, sillä edellinen pyöräreissumme näillä main, Kyrösjärven kierros kulki jonkin matkaa tätä samaista kerrassaan upeaa reittipohjaa. Tällä kertaa tie valintamme kulki kuitenkin suoremmin, jättäen hurmaavan Kallionkielen kimppukylän uimarantoineen nyt väliin. Sinne toki vahvasti suosittelen piipahtamaan. Luhalahdentie rullasi alla iltapäivän auringon pollottaessa kypärän lakeen. Kyllä vaan olikin ihanan lämmin päivä.
Luhalahden ehta oma Kyläpuoti avautui tuttuna näkynä edessä. Jääkylmä limu ja kahviotuvan hirsien viileys tulivat tarpeeseen. Läheinen Iso-Röyhiön jopa rautakautinen asutus ja sittemmin 1800-luvulta säilynyt asutusalue ihan vain kilometrin päässä houkutteli liikaa, oli käytävä (taas) katsastamassa tuo kerrassaan ainutlaatuinen raitti ja miljöö. Siispä pieni pistolenkki alamäkeen ja Isö-Röyhiön pikkuruiseeen satamarantaan. Jalat kaipasivatkin jo kovin järvessä kahlailua.
Iso-Röyhiön vanhaa asutusaluetta. Oli jäljellä päivän ja reissun viimeinen etappi ja se olisi Luhalahden ”keskustan” kautta Sisättöön ja sieltä autolle, Koveron perinnetilan parkkipaikalle. Tämä kaikki teki yhteensä vielä reilut 20 km. Luhalahtikin oli tuttu paikka ja palveluitahan pieni soma kylä tarjoaa auliisti pyörämatkaajalle. On hyvä huomata myös kylän keskiössä sijaitseva uimaranta tulipaikkoineen. Tuo ranta-alue on suuri ja viihtyisä sekä ehdottomasti aivan uimapaikkojen aatelia.
Sisätön suuntaan kääntyvä Poikelluksentie on jälleen raikas ja iloinen löytö. Näitä maaseudun maanteitä rakastaville juuri sitä parhaintaan. Ja mikä mukavinta, hyvin rauhallinen. Se oli kieltämättä todettava lähes koko lenkkimme ansioksi, että tällä reitistöllä oli ollut kerrassaan hyvin vähän autoliikennettä. Käännös vielä hiekkapohjaiselle Seitsemisentielle joka saatteli rattaiden rallatuksen ja pyöränkumen rapinan aina autolle asti.
Oli jotenkin jännän tyyni olo. Suurten kuusien varjossa siinä tavaroita ritsiltä purkaessa tuntui siltä, kuin olisi juuri tehnyt jonkilaisen parin päivän ”metsä-levollisuus-retriitin”. Rauha ja onni olivat sen päälimmäiset tuntemukset.
Tämä oli omanlaisensa ja hurmaava reitti, kerrassaan.
