Roine-pyöräreitti, joka on osa laajaa Järvireitit-pyöräilyverkostoa Pirkanmaan alueella Suomessa, kantaa nimensä ympäröivän järven mukaan. Roine, vaatimattoman kokoinen vesistö, ulottaa vesiset käsivartensa Kangasalan kunnan yli, jonka pienempi osuus sijaitsee Pälkäneellä. Roine on ansainnut maineensa kulttuurisen ja kirjallisen perinnön alueella, sillä 1800-luvun runoilija Zacharias Topeliuksen säkeet kertovat hellästi sen rannoista, jotka syleilevät rakastavasti aaltojen hyväileminä runossa ’Kesäpäivä Kangasalla’ – hymni kesäpäivälle Kangasalassa.
Vuosien varrella olen pyöräillyt Roinen ympäri useita kertoja luotettavalla polkupyörälläni. Jokainen matka avautuu erillisenä seikkailuna, tarjoten uusia näkymiä ja löytöjä. Suuressa mittasuhteessa Roine toimii sydämenä, joka yhdistää Tampereen lännessä, Pälkäneen idässä, Kangasalan pohjoisessa ja Valkeakosken etelässä sijaitsevat neljä yhteisöä.
Suurimmaksi osaksi Roine muodostaa tavanomaisen harjoittelureittini. Kuitenkin mieltymykseni tasaiselle asfalttitielle on ohjannut minut hieman muuttuneelle polulle poikkeamalla viralliselta Järvireitit Roine -reitiltä. Näin ollen tiettyjä osuuksia, erityisesti niitä, jotka poikkeavat päällystetyltä pinnalta, levittäytyvät eteeni koskemattomana maastona, valmiina tutkittavaksi.
Roine-reitin lähtöpiste sijaitsee Kangasalan sydämessä, kätevästi lähellä pysäköintialuetta autolla saapuville ja linja-autoasemaa bussilla matkustaville (vaikka kaikki bussiyhteydet eivät salli polkupyöriä kyytiin). Tämän pisteen etäisyys on noin 13 kilometriä, joten järkevin vaihtoehto minulle oli yksinkertaisesti lähteä kotoa pyörällä, kuten aina.
Kesäkuun 10. päivän aamuna säteilevän auringon lämpimässä loisteessa pukeuduin pyöräilyvarusteisiini ja lähdin matkaan. Hain reitin Järvireitit-verkkosivustolta ja siirsin sen pyörätietokoneeseeni. Varmistin myös varasuunnitelman lataamalla reitin Locus Map -sovellukseen ja Komootiin. Jos päälaite kohtaisi odottamattoman vian, voisin luottaa älypuhelimeeni opastamaan matkaani.
Lähtiessäni vilkkaasta Kangasalan keskustasta ja kääntyessäni oikealle tietä pitkin terveyskeskuksen ohi kohti Tiihalaa, alueen viehätysvoima ympäröi minut jälleen, vahvistaen rakkauttani sekä tähän alueeseen että täällä pyöräilyyn. Edetessäni näennäisesti eristävää maaseututietä pitkin ihastelin sen läheisyyttä kaupunkiin. Itse Tampereen sydänkään ei ollut niin kaukana. Edessäni avautui viljapeltoja, joita seurasi hevosten ja lehmien upea läsnäolo. Linnut liitelivät yläpuolellani tanssien vapaasti laajoilla alueilla, kun pyöräni renkaat hyväilivät tasaisen asfaltin sileyttä. Se oli intiimi tanssi maalais- ja kaupunkimaiseman välillä, viehättävä rinnakkainasettelu juuri tässä paikassa.
Poikkean tavalliselta reitiltäni kiertäen suoraan Lahdentietä Pälkäneelle. Käännyn oikealle ja lähden nousemaan tietä, joka vie Vehoniemen automuseoon. Tämä kyseinen tie on kauan vältellyt minua, kun olen tavoitellut entistä suurempia etäisyyksiä. Päättelin, että pyöräily valtatien kautta tarjoaisi nopeamman kiertotien Pälkäneen ohi ja myöhemmät tiet samalla tarjoaisivat upean näkymän keskiaikaiseen ’Pyhän Mikaelin kirkkoon’, muistomerkkiin, joka jakaa nimeni.
Ennen automuseoon saapumista katseeni osuu ’Vehoniemen näkötorniin’. Ensimmäinen kerta, kun ajelin tästä ohi, oli varmaankin noin vuonna 2016, joten on korkea aika kiivetä sen huipulle. Ja kappas vain, en ole pettynyt. Vaikka intohimoiset pyöräilijät voivatkin vierastaa ajatusta portaiden nousemisesta, kiipeäminen osoittautuu odotettua vähemmän rasittavaksi, ja palkinnot huipulta ovat ehdottomasti vaivan arvoiset. Seisoin siellä, ja näköalapaikka oli tyhjä, ilman ainoatakaan sielua. En voinut olla miettimättä, miksi tällainen henkeäsalpaava näkymä laajalle maisemalle ja rauhalliselle Roinelle ei houkuttele ihmisiä paikalle. Ehkä kyse on vain oikeasta ajankohdasta.
Jatkaessani matkaa pitkin mutkittelevaa ’Vanhaa Pälkäneentietä’, joka kiemurtelee viehättävän maaseudun halki Pälkäneen pohjoispuolella, huomaan, että noin viisi vuotta sitten viimeksi matkasin tätä tietä pitkin, mutta vähän näyttää muuttuneen – paitsi minun käsitykseni idyllisestä maisemasta, joka avautuu eteeni. Hiljalleen astun Pälkäneen alueelle ja kuljen sen keskustan läpi, ja juuri tällä hetkellä muistan erityisen hajuaistimuksen. Tuoreen leivonnaisen tuoksu leijuu ilmassa, merkkinä minun kääntymisestäni oikealle tielle, joka johtaa minua kohti Valkeakoskea. Todellakin, ennen kuin silmäni tavoittavat Uotilan leipomon, lämmin ja houkutteleva tuoksu kutkuttaa sieraimiani. Se on merkkini kääntyä oikealle.
Loogisesti nimetty ’Valkeakoskentie’ odottaa minua – tie, joka johtaa Valkeakoskeen. Mutta ei ennen kuin uhkaava mäkiosuus esittäytyy noin kolme kilometriä käännöksen jälkeen. Kuitenkin Roine-reitti, aina huomaavainen, ohittaa tämän haasteen taitavasti. Noin kaksi kilometriä ennen nousua se kääntyy vasemmalle soratielle. Henkilökohtaisesti en erityisemmin pidä kiipeämisestä. Nautin kiipeilijöiden taidon tarkkailusta, kuvittelen itseni nousevan ylös Marco Pantanin sulavuudella ja keveydellä. Todellisuudessa tiedän todennäköisesti muistuttavani ylipainoista kuorma-autonkuljettajaa, joka kantaa mukanaan muutamaa ylimääräistä ”Marcosta”. Toisaalta soratie ei myöskään houkuttele minua kovin paljon.
Soratie pyöräni alla on molemmin puolin vasta muokattua maata. Maaseudun tunnistettava tuoksu leviää ilmassa, luoden minulle rauhallisen tunnelman. Se ei ole niin paha kuin pelkäsin. Totta, en voi liukua eteenpäin samalla nopeudella kuin tasaisella asfaltilla. Minun täytyy pysyä valppaana, tarkkailla tietä edessäni, ennakoida haastavia osuuksia, irtokiviä ja mahdollisia vaaranpaikkoja. Mutta lääke on yksinkertainen – hidasta vauhtia. Aivan kuten rauhallisessa elämässä, hidastaminen auttaa olemaan tietoisempi ympäristöstään. Ehkä minä voisin hyötyä myös renkaiden ilmanpaineen säätämisestä.
Päivien aikana ennen pyöräretkeäni tutkin huolellisesti Google Mapsia ja tarkistan reitin Komootista, ottaen huomioon tällä osuudella sijaitsevan majatalon. Vaikka minulla ei ole aikomusta yöpyä, tällaiset yksityiskohdat eivät mene ohi huomaamatta. Minä usein pohdin, miksi joku tarvitsisi majoitusta suhteellisen lyhyelle matkalle. Mutta totuudenmukaisesti sanottuna minun on vaikea ymmärtää, että ’normaalit’ ihmiset – muu maailma – eivät välttämättä saa samanlaista nautintoa kilometreistä kuin minä pitkillä ajoretkillä.
’Willa Pintele B&B’ -rakennukset tulevat näkyviin kauan ennen kuin virallinen tienviitta kiinnittää huomioni. Ajaessani ohi vilkaisen nopeasti varmistaakseni, että olen edelleen oikealla reitillä. Voi sitä tarpeettomuuden tunnetta. Mutta vain kymmenen metriä tien toisella puolella tajuan että kyltti on kauniisti käsin kirjoitettu liitutaululle, koristeltu pienen polkupyörän piirustuksella, ikään kuin houkutellen ja toivottaen pyöräilijät tervetulleiksi. Juuri siinä hetkessä teen itselleni lupauksen – minun täytyy pysähtyä ja tallentaa nämä hetket, ottaa valokuva. Oho, no, ehkä ensi kerralla.
Saapuessani tien loppupään T-risteykseen huomioni kiinnittävät koiransa kanssa kävelevät ihmiset. Yksi yksilö jopa kävelee koiransa kanssa vaunujen työntämisen ohella. Vaikka tämä näky ei pitäisi yllättää minua, en odottanut sitä täällä. Mieleni mukaan soratiet edelleen johtavat erämaan ytimeen, paikkoihin, joissa ei odottaisi törmäävän ihmisiin heidän hoitaessaan jokapäiväisiä askareitaan. Silloin tällöin fantasioin vetäytyväni erakoituneeseen elämään, kaukana yhteiskunnasta. Ja näyttää siltä, että muutkin ovat omaksuneet tämän elämäntavan. Voi, minkälaisen rauhan se mahtaa tuoda.
Jatkaessani matkaa, ohittaen ajoittain maatilan tai talon puiden takana piilossa näkymästä, lähestyn pääväylää, joka yhdistää Pälkäneen ja Valkeakosken. Pyörätie avautuu tutulla avoimien tasankojen, peltojen ja hajallaan olevien maatilojen maisemassa. Lopulta Valkeakoski kohoaa eteeni, ja melkein vaistomaisesti – ehkä lihaksien muistin voimalla – poljen jalankulkusillan yli, joka yhdistää urheilupuiston ja keskustan sataman. Pysähdyn tavallisen penkin ääreen, ja hemmottelen itseäni ansaitulla tauolla. Syön, juon ja uppoan Valkeakosken keskustan vilkkaisiin näkyihin ja ääniin – en aivan laiturilla, mutta tarpeeksi lähellä.
Nyt on aika viimeiselle osuudelle. Jättäen Valkeakosken taakse, ajan Kangasalantietä pitkin suuntaan, josta matkani alkoi, Kangasalaa kohti. Pälkäneen ja Kangasalan kunnanrajan kohdalla on merkitty kuntarajakyltit, ja tie vaihtaa nimeään kauniisti kutsutuksi ’Kaarina Maununtyttären tieksi’. Maatilat, pellot ja viljelykset levittäytyvät tien molemmin puolin, kietoen minut rauhan tunteeseen. Ajoittain saan vilauksen Roinen järvestä oikealla puolellani. Voi, aivan liian pian vasemman käden kääntö tulee vastaan, ohjaten minut Saarenmaantielle ja takaisin kotiin.
Kyllä, ennen en pitänyt soratiestä. Ehkä se oli pelkoa kaatumisesta tai ehkä se oli huolta puhkeavista renkaista. Kuitenkin olen oppinut, että soratiet pystyvät kuljettamaan minut maisemiin, joita näkisin yleensä vain televisiossa, YouTubessa tai kiiltävissä pyöräilylehdissä. Rauha, kauneus ja yleinen tyyneyden tunne – sekä näkemisen että kuulemisen kautta – herättävät minussa kaipuun, innokkaan odotuksen seuraavaa matkaa kohti tien ulkopuolella.
Roinen järvi herätti aistini, ja ehkä se voi tehdä saman taian myös sinulle.
Hyviä pyöräilyhetkiä!
